Sadan päivän karkittomuus

Olen viimeksi syönyt karkkia tämän vuoden elokuun viimeisenä päivänä. Siitä on nyt sata päivää. Vuosi sitten olin ennen joulua karkkilakossa viisikymmentäkolme päivää ja jos se tuntui helpolta, niin kyllä tuntui tämä sata päivääkin. Mitä en käsitä vieläkään, sillä sen verran perso olen makealle aina ollut.

Vaan en tiedäkään mitä nyt teen. Sisko toi viime viikolla tuliaisiksi laatikon Wiener Nougatia. Voisin syödä sen hyvinkin lyhyessä ajassa. Kaapista löytyy myös muunlaista suklaata, jota on käytetty leivontaan (sillä leivontaan käytettyä suklaata ei lasketa karkiksi, tietäkää se). Saattaisin hyvinkin napostella ne pois iltapäivän mittaan.

Mutta kuulkaa kun minun ei tee mieli. Stockmannin joulusuklaaosastollakin olin lähinnä ärtynyt, sillä mihin kukaan sellaista määrää suklaata tarvitsee.

Sadan päivän karkittomuus ei suinkaan ole johtanut mullistavaan elämänmuutokseen. En ole laihtunut viittäkymmentä kiloa. En ole virkeämpi eikä ihoni ei ole kuulaampi. En ole valaistunut enkä muutenkaan parempi ihminen. Minun ei vain juurikaan tee mieli karkkia. Voisin toki olla edelleen syömättä sitä. Eihän siihen kukaan pakota. 

Mutta.

"Lakossa on se huono puoli, että se päättyy joskus," totesi joku minulle. 

"Ei tuollainen ehdottomuus kannata," sanoi toinen. 

Aivan. 

Lakko päättyy (päättyi?) ja mitä sitten? Palaanko takaisin sokerihiireksi? Teenkö sen heti? Syönkö nyt laatikollisen suklaata? Täydellisessä maailmassa minulla olisi karkkipäivä kerran kuukaudessa. Silloin saisin syödä kuorma-autollisen punaisia hedelmäkarkkeja. Ongelma onkin siinä, etten tiedä pystynkö sellaiseen. 

Riittääkö sokerihiiren mielenlujuus siihen, että tänään syödään yksi Dumle ja kahden viikon päästä toinen?