Oon elänyt niin kauan, että voin tehdä mitä vaan

Istun ikkunapaikallani junassa Rovaniemen asemalla ja odottelen, koska päästään matkaan. Myöhäiskeski-ikäinen, hyväkuntoisen oloinen "herrasmies" tulee istumaan eteeni. Hän asettelee reppunsa hattuhyllylle, riisuu takin naulakkoon ja istuutuu. Ronks. Penkin selkänoja kolahtaa vasten polviani. Herra ihmettelee kun ei saa penkkiä vieläkin alemmas, nostaa selkänojan ja laskee sen uudelleen. Ronks.

"Tuota, anteeksi... mulla ottaa polvet täällä vastaan kun laskette penkin noin alas."
"Ai mitä?"
"Niin että mulla on niin pitkät jalat, että ne eivät oikein mahdu tänne kun laskette sen penkin noin alas."
Mies on tovin hiljaa.
"Nyt... nyt en kyllä ymmärrä."
"Minulla on niin pitk..."
Mies nousee käytävälle seisomaan ja ojentelee jalkojaan ihmeissään.
"Miten voi olla että ei jalat mahdu? Kyllä minulla mahtuu ihan hyvin." *
"Minulla on tämmöiset metriset jalat kun on tätä pituutta vähän enemmän."
"Kokeillaanpa sellaista, että menet siihen käytäväpaikalle istumaan niin kyllä me sitten tähän mahdutaan."
"Tai voitte tekin istua siihen käytäväpaikalle."
"Sinä voit kyllä nuorempana siellä siirtyä jos et kerran mahdu."
"Toisaalta minä olin tässä ensin..."
"Jos vaan rouvalle sopii, niin kyllä sinä voit nuorempana siirtyä."
"Kai se on odotettava, että minustakin tulee tarpeeksi vanha, niin voin sitten kivasti aina siihen vedota..."
Herra istuutuu takaisin paikalleen ja mutisee epäselvästi.
"Ai mitä sanoitte?"
"Juu eipä mitään."
RONKS.
Penkki runnotaan seuraavat kymmenen senttiä alemmas. Tähän tyyliin.

Eipä siinä sitten muuta vaihtoehtoa ollut kuin nousta ja siirtyä yhtä penkkiriviä taaemmas.


* Olen siis 186,5 senttiä pitkä. Don on minua kuutisen senttiä pitempi, mutta minulla on selkeästi pitemmät jalat.