Knock knock knocking on heaven's door

Ovi. Tuo matalien majojemme viimeinen etuvartioasema. Tuo puinen, rautainen, metallinen, peltinen, muovinen, kankainen läpi meidän ja kylmän maailman välissä. Erottamassa meidät tunkeilijoista, kutsumattomista vieraista, susihukista, saarnamiehistä ja nuorista, herttaisen viattomista inttipojista sotaveteraanikeräysretkellään.

Ovi. Tuo vihoviimeinen v-pää ovikoodeineen, ovipuhelimineen, epästandardeine lukkoineen, piilotettuine ovikelloineen, rikkinäisine ovenkahvoineen ja milloin mihinkin suuntaan aukeavine saranoineen.

Ei, minä en tykkää ovista. Enkä tule niiden kanssa toimeen. Toivon aina, että joku muu avaa ne. Tai että ne aukeavat ihan itsestään. Ja kyllä, juurikin tänään törmäsin ovikoodeihin, ovipuhelimiin, kätkettyihin ovikelloihin ja muihin ihanuuksiin. Lisäksi pudotin puhelimeni. Porraskäytävään. Selvittyäni sisälle sen ovihelvetin jälkeen. Onko se siis mikään ihmekään... Onneksi joku ystävällinen ihminen soitti puhelimellani Donille, selvitti häneltä missä olen ja kiikutti luurin minulle takaisin. (Ja on muuten ihan hiukan noloa kun tajuaa, että joku vieras ihminen soittaa puhelimellasi, johon olet tallentanut puolisosi numeron nimellä Höpönassu, tai jotain muuta vastaavaa.)

Puhelimen hukkaaminenkin oli ihan varmasti ovien syytä.