216/365 Nyt tiedän mikä odottaa

Neljä valkoista seinää noin kolmentoista neliön huoneessa ja näköala ruohottuneelle hiekkalaatikolle. Avain, joka sanoo hassusti pip, kun se tunnistaa oikean oven. Nuorempi kahdesta nuoresta kämppiksestä ei onnistunut pelästyttämään. Ehkä se toinen sitten tekee sen.

Mitä kertoo se, että lähimmälle lintutornille on vähemmän matkaa kuin lähimpään kauppaan? Tai että uskonnoton pakana tunsi olonsa kotoisaksi kirkossa, vaikkakin nelitoistametrisen freskon vihreä Jeesus tuntui hiukan ahdistavalta?

Maantiedettäkin pohdin kun jalkaisin mittasin seitsemisen kilometriä Rovaniemen asfalttia. Että kuinka välimatkat lyhenevät pohjoiseen mennessä, vaikka pitenevätkin. Ja kuinka vierasta rajaa voivat puidenlatvat taivasta vasten piirtää.

Poroja, niitä siellä on kaikkialla. Tai ehkä minä vain tulkitsin kaikki taideteokset poroiksi, sillä ovathan ne kivoja. Paitsi silloin kun ovat keskellä autotietä.

Ja riistaa ei saa riiputtaa parvekkeella, se pitää muistaa.