Jäähyväiset joutsenille

Eilen, kun olin kaksi viikkoa jatkuneesta eeppisestä flunssasta vielä heikko ja Itu kehitti itselleen ensimmäisen oksennustautinsa aamuneljältä, matkustin Rovaniemelle tekemään kypsyysnäytteen. Kai se jotenkin meni, vaikka aika pitkään jouduin flunssalääkkeiden samentamilla aivoillani miettimään, mikä se graduni viides keskeinen löytö olikaan...

Mikäli mitään yllättävää ei tapahdu, tämä oli viimeinen käyntini Rovaniemellä, yliopistolla ainakin. Siksi tunteet olivat hiukan ristiriitaiset. Toisaalla oli huojennus siitä, että tutkinto alkaa vihdoin olla kasassa. Toisaalla taas haikeus siitä, että yksi elämänvaihe on ohi.

Jostain syystä suhteeni Rovaniemeen on aina ollut lämmin. Huolimatta siitä, että tuntuu, kuin siellä olisi aina joutunut tarpomaan vesisateessa. Märkä tuulipuku, lippiksen reunalta tippuvat vesipisarat, neljä hautausmaata, yksinäisyys ja pimeys, ne tulevat mieleeni kun ajattelen Rovaniemeä. Toisaalta muistan miten huikean kaunis oli se ensimmäisen syksyn ensimmäinen pakkanen, joka ritsahteli jaloissa, kun käveli heinikossa. Miten kristalliselta Kemijoen pinta näytti. Miten pitkiä olivat yöt, jolloin tein harjoitustehtäviä ja kuinka paljon me joimmekaan viiniä. Miten samanaikaisesti oli epätoivoista ja suloista joutua olemaan erossa Donista. Kuinka paikasta toiseen käveleminen ei koskaan ottanut päähän Rovaniemellä.

Juuri nyt suurimmalta harmilta yliopistoajassa tuntuu se, että tiedekunnan rakennus oli lähes koko ajan remontissa. Uljas F-siipi, josta jouduimme pois ensimmäisen syyslukukauden jälkeen. Nyt se on vihdoin taas käytössä, mutta jotenkin tuli petetty olo, kun siellä eilen käyskentelin. Kuinka paljon upeampaa olisi ollut, jos olisin saanut opiskella koko ajan siellä, ilmavan agoran alla? Erityisesti, kuinka paljon upeampaa olisi ollut, jos opiskelijahintaista viiniä olisi saanut ruokalasta silloin kun minä opiskelin?

Kuten sanoin, tuntemukset olivat ristiriitaisia. Toisaalta haluaisin jäädä ikuisesti yliopistoelämän, pikkuyksiön, mäkkiluokkien ja taidehistorian luentojen luuppiin. Toisaalta on kiva sanoa heipat, lähteä niin kuin ne joutsenet, sillä johan sen aika on tullut.

Aina voi ihminen lähteä Rovaniemeltä, mutta se on toinen juttu, lähteekö Rovaniemi ihmisestä.