Feministin omakuva

Emmi Nuorgam kirjoittaa olevansa arkifeministi.
Minä olen näköjään jo maaliskuussa aloittanut blogikirjoitusta vähän samasta aiheesta, mutta se on jäänyt kesken ja julkaisematta. Jospa nyt Emmin innoittamana saisin uudestaan pohdittua, että mitä se feminismi minulle tarkoittaa.

Ehdin käydä yliopistolla muutaman kurssin sukupuolentutkimusta ja olisin mieluusti käynyt useammankin, mutta en lopulta ehtinyt. Hirveän syvälle teoretisointeihin en koskaan ole uponnut, millään alalla, koska en ole sillä tavalla teoreettinen ihminen. Siksi minusta tuo arkifeministi-sana tuntui hirveän kotoisalta. Vaikka asioista voi tehdä vaikeita, ei niistä aina tarvitse. Käytännön elämässä ainakaan.

Minulle feminismi on ihan vain sitä itseään tasa-arvoa, ei sen ihmeempää. Sitä, että kaikille annetaan samanlaiset mahdollisuudet sukupuolesta, ihonväristä, uskonnosta, kengän koosta tai pottuvarpaan pituudesta riippumatta. Minun feminismini on sitä, ettei vaikkapa siihen sukupuoleen takerruta liiaksi silloin, kun sillä ei asian kannalta ole mitään merkitystä. Vaikka nyt sitten ammatin tai autolla-ajotaitojen tai paidan värin suhteen. Toisaalta taas haluan kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, joissa sukupuoli toimii syrjivänä tekijänä tai auttaa ylläpitämään epäoikeudenmukaisia valtarakenteita. Semmoisia voisivat olla kai jotkin mies-päätteiset ammattinimikkeet, median ainoana totuutena toitottamat kauneusihanteet, miesten pakottaminen asepalvelukseen tai se, että historia on enimmäkseen miesten historiaa. Näistä kaikista voi saada mukavasti verenpainetta nostattavan keskustelun aikaiseksi.

Omassa elämässäni en juurikaan ole törmännyt esimerkiksi syrjintään sukupuolen perusteella. Tai en ainakaan ole tiedostanut, jos niin on tapahtunut. Minua ei ole tytötelty, ei taputeltu pepulle. Sitä taustaa vasten joskus itseäkin hämmentää, että miksi näistä asioista on sitten tullut minulle tärkeitä. Ei minua ole erityisen tiedostavaksi kasvatettu. Toisaalta, ei ole kiellettykään, eikä sanottu kotona, että en saa, en voi, en pysty, en osaa koska olen tyttö. Se on sama asenne, jonka haluan tarjota eteen päin Idulle. Että mene ja tee, jos siltä tuntuu. Itu on myös iso syy siihen, että näihin asioihin tulee nykyään kiinnitettyä enemmän huomiota. Ja paasattua niistä Donille, etenkin jos hän joskus sattuu jonkun lapsuksen suustaan päästämään.

Tämä minun feminismini on tuskin erityisen puhdasoppista ja ihan varmasti mokaan siinä alituiseen. Lauon itse stereotypisiä huomautuksia tai muuta vastaavaa. Mutta ei tyylipuhdas suoritus ole minusta pääasia. Tärkeintä on mennä eteenpäin, kohti tasa-arvoa, askel kerrallaan. Huomata itsessään ja muissa ajatuksia ja tekoja, jotka sotivat sitä vastaan ja korjata niitä parhaansa mukaan, silloin kun ne kohdalle osuvat. Jospa se riittäisi.