Imetyksen ihanuudesta

Kuva autenttisesta imetystilanteesta.

Siitä on nyt aikaa liki kymmenen vuotta kun satuin bongaamaan Lahden Sokoksen alennuslaarista imetysoppaan. Tuolloin, nuorena ja viattomana, ihmettelin opasta kovasti ja naureskelin sille. Miten vaikeaa nyt voi olla tissin lykkääminen vauvan suuhun? Kaikkeen hulluun sitä pitää oppaita vääntää!

Nyttemmin tuokin asia on valjennut ihan uudella tavalla. Valjennut on myös se, että minä inhoan imettämistä. Odotan toukokuista syntymäpäivääni kuin kuuta nousevaa, sillä samana päivänä Itu täyttää kuusi kuukautta ja mikäli ihmeitä ei tapahdu, imetys saa jäädä siihen. Stressiä vähentääkseni olen tosin luvannut itselleni, että voi sen aiemminkin lopettaa, jos ihmeitä tosiaan ei tapahdu.

Tässä kahden ja puolen kuukauden aikana en koe saaneeni suurensuurta henkistä yhteyttä lapseeni nimenomaisesti imetyksen aikana. Miten sellaista voisikaan saada, kun useimpina kertoina lapsi on tuhannella raajalla huitova kirkuva luikero. Alussahan maitoa ei tainnut tulla tarpeeksi ja kaksi ensimmäistä viikkoa imetykset hoidettiin vedet (äidin) silmissä, sillä se sattui niin penteleesti Idun oikeasta imuotteesta huolimatta. Nyt kun maitoa tulee paremmin, se ilmeisesti osan ajasta suihkuaa niin, että Itu hermostuu siitä. On kokeiltu rintakumia, sitä riivatun pumppua, istuvillaan, makuulla ja tyynyjen päällä imettämistä. Lapsen mielestä kivoimpia ruokailuasentoja ovat sellaiset, joissa äiti on mahdollisimman epämukavasti ja hartiat jumissa. Ainoastaan öisin imetys on lähes miellyttävää, sillä silloin Itu ei protestoi, vaan syö aikansa ja nukahtaa uudelleen.

Onneksi minusta tuntuu puuttuvan se olen huono äiti kun en pysty edes ruokkimaan lastani rintamaidolla -geeni. Minulle on aika herttaisen yhdentekevää miten lapsi saa ruokansa, kunhan paino vain nousee ja tyyppi on tyytyväinen.