Isoäidinneliöiden evoluutio

Alkuvuodesta 2010 ryhdyin virkkaamaan Seitsemästä Veljeksestä yksivärisiä isoäidinneliöitä tavoitteenani tehdä niistä joskus aikuisen ihmisen peittävä peitto. Virkkailin niitä myöhemmin samana vuonna myös pienoisessa muuttoautossamme Hertassa kun minusta tuli oululainen ja köröttelimme akselia Vantaa-Lahti-Jyväskylä-Oulu.

Sitten neliöt jäivät unholaan.

Viime syksynä löysin peitontekeleen, jota olin ryhtynyt jo kasaamaan. Minulla oli pitkulainen, kahden ruudun korkuinen kaistale valmiina ja tajusin, että sehän muistuttaa kaulahuivia. Virkkasin reunaan vähän mustaa ja huivi oli valmis. En pitänyt sitä kertaakaan viime talvena.

Tänä keväänä löysin loput yksittäiset neliöt ja keksin, että niistähän riittää materiaalia vaunupeittoon! Tai melkein, sillä peitto jäi yhtä neliötä vaille. Tässä vaiheessa mieleeni muistui käyttämätön kaulahuivi. Kaivoin sen esiin ja ryhdyin purkamaan saadakseni lisää neliöitä ja isomman peiton. Noin kolmannes neliöistä tuhoutui purkamisen aikana, sillä tietenkin olin ommellut palaset yhteen oikein oravan raivolla. Osan sain kuitenkin pelastettua ja niistä syntyi vielä ihan kelvollisen kokoinen pikku peitto.

Se taitaa olla järjestyksessä neljäs vaunupeitto tässä talossa.
Joten älkää tulko sanomaan minulle, ettei niitä tarvita mihinkään!