torstai 22. syyskuuta 2016

Metsäretkellä








Sunnuntaisesta metsäretkestä piti raportoimani luonnollisesti heti samana päivänä, mutta tietokone päätti ruveta ikäväksi ja lykkäsi siten bloggaamista. Mutta nyt tekniikkaa taas toimii, ainakin hetkellisesti.

Olen jo pitemmän aikaa haaveksinut metsäretkestä, ehkä jopa makkaranpaistosta, kun meillä lähtee tuo luontopolku miltei takapihalta. Olemme kuitenkin käyneet siellä viimeksi kai neljä vuotta sitten... Nyt kun Itu alkaa olla jo iso, uskaltauduimme lopultakin sunnuntai-aamuna matkaan. 

Tavoitteemme ei toki edes ollut päästä nuotiopaikalle asti, emmekä sinne päässeetkään. Yllättävän pitkään Itu kuitenkin jaksoi taapertaa, ennen kuin alkoi vonkua syliin. Eväskeksit söimme pitkospuilla istuskellen ennen kuin käännyimme takaisin. Mieleenpainuvinta Idulle taisi olla, kun kaksi kerhokaveria tuli vastaan. Risuja ja oksia oli myös hauska kerätä.

Ei metsäretkemme siis mikään suunnaton suksee ollut, mutta varmasti ihan hyvää harjoitusta Idulle. Mekään emme Donin kanssa tainneet liiaksi traumatisoitua, etenkin kun Itu sitten lopulta käveli lähes koko matkan itse, emmekä joutuneet kantamaan viisitoistakiloista lisäpainoa.

Seuraavalle retkelle voisi joka tapauksessa ottaa sen Manducan mukaan...

tiistai 13. syyskuuta 2016

Leivonnasta ja läheisyydestä



Eilen leivoimme Idun kanssa gluteenittomia mustikkamuffinsseja. Ajatus lähti siitä, kun hän katsoi tabletilta jotakin lasten leivontaohjelmaa ja alkoi tohkata, että tahtoo myös leipoa. Satuin olemaan helposti suostuteltavissa, koska sillä onnistuimme välttämään ulos myrskytuuleen menemisen.

Itu on jo varsin taitava leipoja. Siitä en voi ottaa kunniaa itselleni, sillä eniten Itu on leiponut mummon kanssa. Näppärästi pikkuleipuri sekoitti taikinaa ja varsin tarkasti annosteli sitä muffinssivuokiin. Välillä homma tosin keskeytyi onnelliseen hykertelyyn, niin kivaa leipominen oli.

Ilmeisesti leivontaa pitäisi harrastaa vähän useamminkin. Voisimme vaikka ottaa maanantain leivontapäiväksi, sillä tätä nykyä se on ainoa päivä, jolloin olemme Idun kanssa aamupäivät kaksin kotona. Kolmena aamupäivänä hän käy yksin kerhossa ja perjantai-aamupäivät vietämme yhdessä perhekerhossa. Olen huomannut, että tällainen rytmi on minulle aika sopiva. Jos jotain olen tässä hippusta vaille kolmen vuoden äitiyden aikana oppinut, niin sen, että minusta ei saa tekemälläkään ns. ammattiäitiä. Olen keksinyt termin kuvaamaan äitejä, joiden elämä pyorii kodin ja lasten ympärillä ja jotka eivät edes kaipaa muuta. Semmoisia, jotka osaavat, jaksavat ja haluavat keksiä kotona viihdykettä ja virikkeitä lapsukaisille. 

Minusta ei siihen ole ja se on valjennut aika kirkkaasti. Onneksi myös Idun rohkealle ja sosiaaliselle luonteelle tuntuu sopivan kerhopäivien viettäminen lajitovereiden joukossa. Vaikka Itu on rakkain olento maan päällä, en halua olla hänen kanssaan 24/7/365. Sellainen symbioosi ei tekisi meille kummallekaan hyvää.

Leivontapäivät sen sijaan voisivat tehdä hyvää. Vaikka pieni leipuri hiivamme ei ensialkuun ollutkaan tyytyväinen kättemme tuotoksiin. Kun hän lopulta tottui pettymykseen siitä, että lämmin muffinssi ei irronnutkaan paperivuoasta vaan sen joutui syömään lusikalla, ilme lopulta kirkastui.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Syysmarkkinoilla













Tänään kävimme Turkansaaren ulkomuseossa syysmarkkinoilla. Sattumalta tuossa viikolla Facebookin kautta törmäsin tapahtumaan ja kun ilmakin suosi, suuntasimme sinne. Vieraisilla olleet mummo ja pappa otettiin tietenkin mukaan.

Olemme Donin kanssa käyneet Turkansaaressa aikaisemmin tasan kerran, näköjään viisi vuotta sitten. Ihan hirveän kirkkaita muistikuvia paikasta ei siis ollut emmekä nytkään museon taloihin juuri tutustuneet. Aika meni kivasti markkinakojuja ihmetellessä ja makkaraa syödessä. Mukaan tarttui tyrnimehua, nokkossaippuaa, mummon Idulle ostama norsukolttu sekä pari auringonkukkaa. Urheasti vältin langan ostamisen...

Markkinat ovat muuten auki neljään asti, joten vink vink oululaiset, vielä ehtii!

maanantai 29. elokuuta 2016

Kirsikkapuiston sisustusblogi - The Return osa II

Viehättävän asuntomme esittelykierros jatkuu yläkerralla. Tai matkalla sinne. Jostain syystä olen hirvittävän viehtynyt porrastasanteeseen. Varmaankin siksi, että siinä on katolla korkeutta ja tuuletusoven ikkunasta tulee runsaasti valoa. Tilanahan tasanne on sinällään aika turha, sillä mitään oikeaa käyttöä sillä ei ole. Kun äiti marraskuussa kuoli, olin juuri astumassa tasanteelle kuullessani uutisen. Osittain siksi äidin valokuva on päätynyt anopinkielen kaveriksi kukkapöydälle.





IDUN HUONE
Idun valtakunta on, noh, sotkuisa. Mutta se ei haittaa, sillä taaperosotku pysyy melko hyvin siellä yhdessä huoneessa. Seinille on kasattu jo vanhasta asunnosta tuttuja juttuja, kuten tuo viirinauha ja postikorttikokoelma. Kattolampun paperivarjostimen koristelin joskus talvella perunaleimasimella, mutta ei siitä sitten lopulta tullut niin kivaa, että olisin jaksanut täällä blogissa sen tarkemmin esitellä. Mutta se perunaleimasimella painaminen oli kyllä itsessään aika kivaa. Sitähän voisi kokeilla Idunkin kanssa joskus.







MAKUUHUONE
Sieltä löytyy Maailman Kaunein Sänky, josta olen tosin päättänyt luopua. Päädyllinen sänky ei pienissä tiloissa ole se kaikkein kätevin ja muutenkin koen, että yhteinen tiemme on kolmessatoista vuodessa kuljettu loppuun. Sängyssä makoillessa voi katsella vaikkapa taidetta. Kolmesta lilansävyisestä työstä kaksi on ystävieni tekemiä ja vasemmanpuoleinen on raahelaisen Raija Korppilan kirsikankukka-aiheinen työ.







Joku tarkkaavainen ihminen saattaa huomata, että näissä kuvissa ei näy yhtäkään kirjahyllyä. Yksi meillä kyllä on, mutta se ei nyt mahtunut kuviin. Suurin osa kirjoista on banaanilaatikoissa sängyn alla odottamassa aikaa (ja paikkaa) parempaa. Tai KonMarin iskua... Se kirjahyllykompleksi, joka näkyy vielä edellisen asunnon esittelyssä, on enää ihana muisto vain ja saattaa hyvinkin jäädä sellaiseksi.

Näissä tunnelmissa lopetan sisustuksellisen raporttini täältä tähän!

torstai 25. elokuuta 2016

Kirsikkapuiston sisustusblogi - The Return

Kaksi vuotta sitten tein tämmöisen hauskahkon esittelyn silloisesta kodistamme. Kun reilu vuosi sitten muutimme sieltä pois (putkiremontin tieltä), tämän nykyisen asumuksen piti olla hyvin väliaikainen. Siksi asunnon valintaan ei kiinnitetty ihan tarpeeksi huomiota, piti vain joku kohtalaisen siedettävä löytää nopeasti. Noh, en tiedä onko tämä edes kohtalaisen siedettävä, aluksi ei ainakaan tuntunut siltä kun jouduimme pois valoisista huoneista pimeään ja sokkeloiseen kaksikerroksiseen rivariin.

Olen minäkin tainnut tähän nyt lopulta tottua, mutta en usko jääväni tätä asuntoa ikävöimään jos ja kun eron hetki koittaa. Tämä onkin vähän sellainen terapiapostaus, joka olisi pitänyt tehdä jo silloin kun kotikolo eniten ahdisti. Eli esittelyssä kotimme, ei puunattuna eikä kiillotettuna, mutta niitä kivoimpia puolia korostaen. Ihan vain siksi, että itse näkisin, ettei tämä niin hirveä paikka ole.

Aloitamme alakerrasta, yläkerran esittelen myöhemmin.

OLOHUONE
Olohuoneessa on ollut jos jonkinmoista järjestystä. Sohvaa on siirrelty niin, että pärjäisimme varmasti jos sohvansiirtäminen olisi olympialaji. Huomaa aistikas washiteippikoristelu sohvapöydän reunassa sekä verhojen, maton ja epävärisen lattian värisinfoniakakofonia.





"TOIMISTO"
Lainausmerkit siksi, että toimisto sijaitsee olohuoneen nurkassa. Sekin on vaeltanut siellä sun täällä, sillä gradunteon aikaan toimisto oli makuuhuoneen nurkassa. Sittemmin hän muutti olohuoneeseen, jotta Idulle olisi helpompi taata päiväunirauha yläkerrassa. Toimisto on se paikka, jossa moni luova asia tapahtuu. Tai tapahtuisi, jos en unohtuisi surffaamaan netissä...





KEITTIÖ
...on pieni ja ahdas. Nukkumatti tosin tykkää olla siellä, sillä se on pörheämpi kuin vuosiin. Äidin virkkaama verhokappa salusiini ja Vallilan iloisen keltainen lintuverho tekevät parhaansa, että kyökki olisi vähän viihtyisämpi. Kolme kahvinkeitintä saattaa olla liioittelua, etenkin kun meillä aika laiskasti juodaan kahvia.




Kuten kuvista näkyy, konmarismini ei ole vielä saanut kovin näkyvää jalansijaa ja karsittavaa on. Tämä asunto on myös saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että kaksikerroksinen koti on hulluutta. Se mitä tarvitset, on aina väärässä kerroksessa.

Mutta tästä kavutaan seuraavassa postauksessa yläkertaan!


tiistai 23. elokuuta 2016

Lopuista ja aluista




Syksy on alkuja ja loppuja.
Lopun alkuja ja alkujen lopetuksia.
Toisiinsa punoutuvia langanpäitä, joista lopulta alkaa taas jotain, ennen kuin sekin tulee tiensä päähän.

Tai vielä ollaan välitilassa.
Eikä vielä ihan syksyssäkään.

Heitellään vasta sanoja ilmaan.
Ollaan alkujen kynnyksillä, katsellaan kehtaako peremmälle mennäkään.
Alzheimer, Berliini, juokseminen, kerhovuosi, kielenopiskelu, muutto, piirtäminen, syöpä, työnteko, uusi blogi, uusi koti.