sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Lohtuleivontaa ja pussinloppusämpylöitä

Päivänä muutamana leivoimme Idun kanssa pipareita. Vuoden verran ehti se piparitaikina olla pakastimessa leipomista odottamassa, mutta lopulta koitti oikea hetki. Se oli oikeastaan sellaista lohtuleivontaa, sillä aiemmin päivällä kerhossa oli tullut parikin murheen aihetta pienelle ihmiselle. Kummasti ne unohtuivat kun sai tunkea suun täyteen piparitaikinaa.

Tänään puolestaan onnistuin leipomaan julmetun hyviä pussinloppusämpylöitä. Muistiinpanoksi itselleni laitan tähän ylös mitä suurin piirtein sämpylöihin laitoin:

Pussinloppusämpylät
5 dl vettä
2 rkl siirappia
1 tl suolaa
1 pss kuivahiivaa
2 rkl oliiviöljyä
3 dl tattarirouhetta
2-3 dl ruisjauhoja
2-3 dl kaurajauhoja
4 dl vehnäjauhoja

Sekoita siirappi, suola, öljy ja hiiva kädenlämpöiseen veteen.
Lisää tattarirouhe ja jauhot. Määrät ovat melko summittaisia, taikina saa jäädä varsin notkeaksi.
Anna kohota puolisen tuntia liinan alla, esim. mikroaaltouunissa.
Pyörittele palleroiksi ja paista 200-asteisessa uunissa noin vartti.
Syö pois. 

Söimme sämpylöitä kaakaon kera ja juhlistimme kai hiukan konmarituksen etenemistäkin: Don sai raivattua vaatevarastoaan, minä varasin taas kirpparipöydän ja viimeinen turvaporttikin päätyi nettikirppiksen kautta uuteen kotiin. Tavaran vähenemistä ei siis voi estää!

torstai 17. marraskuuta 2016

Kolmevuotias





Viime viikolla tuli kuluneeksi vuosi äitini kuolemasta ja kolme vuotta Idun syntymästä. Tätä iloisempaa vuosipäivää juhlimme lauantaina pienempien ja isompien ystävien kanssa. Tarjoilut olivat perinteiseen tapaan ylimitoitetut, mutta kai se kuuluu asiaan. Itu sai paljon lahjoja ja etenkin mummon ja papan tuoma kassakone on ollut kovassa käytössä. Tätsyltä saatu Pertteli-vauva on ollut kovasti kipeänä, mutta onneksi on "lääkärihoitajan" välineet, joilla sitä voi hoitaa...

Lääkärihoitajaa tässä on tarvinnut itse kukin, sillä selvisi, että minulle on kehkeytynyt raudanpuutetta. Se kyllä selittääkin monta asiaa, aina hiustenlähdöstä alkaen. Nyt popsin siis rautatabletteja ja odotan, että Donin työpaikka saa paperiasiat järjestykseen ja pääsemme täyttämään kahtakymmentä puolittain heräteostoksena olohuoneen nurkkaan ilmaantunutta muuttolaatikkoa.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Hajanaisuuksia







Kävimme kävelemässä rannalla.
Kuvaamassa neulomuksia ja keräämässä keppejä.
Kylmettämässä posket ja hankkimassa astmakohtauksen.
Kotona syötiin nakkisoppaa ja lettuja.

Flunssa ei tahdo talttua.
Se laantuu hetkeksi ja kömpii sitten uudelleen pystyyn.
Vie voimat ja sumentaa ajatukset.

Vuosi sitten olin koko marraskuun kipeä.
Vuosi sitten, parin päivän päästä, kuoli äitini.
Vuosi sitten oli mustaa ja pimeää ja satoi koko ajan.

Nyt on marraskuussa on kevään valoa.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Miten sujui kolmevuotiaan reissu mummolaan?


Sehän sujui vallan loistavasti!

Itu siis matkasi viime viikon maanantaina täältä kotoa Oulusta Jyväskylään mummon ja papan kyydissä. Hätävarasuunnitelmana pidettiin sitä, että tarpeen vaatiessa minä olisin voinut hypätä bussiin ja matkustaa perässä, jos oikein tiukka paikka tulee. Vaan eipä tullut. Itu viihtyi mummolassa peräti neljä yötä ja viisi päivää ihan itsekseen, ilman vanhempia.

Ennen tätä reissua Itu on ollut meistä erossa kahdesti yhden yön. Ensimmäisen kerran puolitoistavuotiaana ja toisen kerran kaksivuotiaana. Sellaisia vuorokausia onkin sitten enemmän, että toinen vanhemmista on ollut poissa, mutta niillä nyt ei liene suurta merkitystä kenenkään kehitykselle.

Virallinen (?) suositushan lienee se, että lapsi on erossa vanhemmistaan yön per ikävuosi. Idun mummolareissu oli siihen nähden hiukan pidempi, sillä hänhän vasta täyttää kolme parin viikon päästä. Itu kuitenkin oli itse innoissaan menossa mummolaan, on ollut mummon ja papan kanssa paljon ja jopa kerhossa lörpötteli matkustavansa yksin, ilman isiä ja äitiä, ja niinpä ajattelimme että ehkäpä reissu onnistuu. Ja onnistuihan se. Pappa on taitava nukuttaja ja mummo jaksaa hyvin tohkata pienen ihmisen perässä. Koska Idulla on myös varsin laaja sanavarasto eikä hän epäröi käyttää sitä, osaa hän itsekin ohjeistaa kaitsijaansa tarvittaessa. Hiukan henkistä tukea hain toki ystävältäni, jonka lapsi teki vielä pitemmän mummolareissun vielä nuorempana. Koska siellä kokemusta pidettiin pelkästään hyvänä, päätin unhoittaa viimeisetkin epäilyt.

Muutaman kerran mummo ja pappa kysyivät Idulta onko hänellä ikävä.
"Myöhemmin," oli vastaus.
Kolmannen eroyön jälkeen Itu näytti Skypessä hiukan apealta, mutta kun emme ruvenneet asiaa voivottelemaan, niin hänkin unohti mahdollisen murheensa. Vastaanotto Jyväskylässä oli valtaisan riemukas eikä Itu edes kiukunnut mitenkään normaalia enempää, vaikka sitä hiukan etukäteen pelkäsin.

Kaikenkaikkiaan loma mummolassa tuntuu olleen oivallinen kokemus. Itseltäni vastaavat kokemukset puuttuvat täysin, sillä olin vasta viiden kun viimeinen isovanhempani kuoli. Siitäkin syystä suon Idulle mieluusti kokemuksia lomista sukulaisten seurassa.

Seuraava matka onkin jo suunnitteilla, Idulla ainakin. Sillä kun pääsimme kotiin, hän totesi:
"Mä menen yksin Tampereelle junalla."
Se ei tosin selvinnyt, kenen luo hän aikoo mennä.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Kun päivärytmi hajoilee


Itu on ollut nyt kaksi yötä mummolassa.
Kotona on ollut oudon tyhjää.

Kukaan ei herätä aamuseitsemältä alkamalla laskea liukumäkeä lonkkaasi pitkin tai kiskomalla peittoa pois sanoen pai-nok-kaas-ti: "Voitte herätä nyt!".
Leluja ei loju ympäriinsä, sakset voi jättää sohvapöydälle ja kudin saa olla rauhassa missä tahtoo.
Lounaan (tai muun päivän ensimmäisen aterian) voi syödä kolmelta iltapäivällä, jos siltä tuntuu.
Pyykkikone voi olla päällä vielä iltayhdeksän jälkeenkin, eikä se häiritse kenenkään unta.

Vaikka hetkittäin tuntuu, ettei ole mitään tekemistä, sillä kontrasti kolme vuotta jatkuneeseen päivärytmitettyyn elämään on huikea, olen silti saanut aikaan asioita. Niitä, joita en olisi saanut tehtyä (ainakaan yhtä hyvin) jos Itu olisi ollut kotona.

Olen käynyt rauhassa valokuvaamassa.
Tehnyt töitä.
Viettänyt puoli päivää Yritystakomolla pallottelemassa ideoita.
Säätänyt käsityöblogiani.
Hengaillut kaupoilla.
Käynyt ulkona syömässä Donin kanssa.

Ja mitä Itu sitten on tehnyt?
En oikein tiedä, sillä hän on ollut kovin kovin kiireinen eikä ole juuri joutanut puhumaan Skypessä.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Suuri seikkailu

Tänään on Suuri Päivä.
Itu matkustaa mummon ja papan kanssa Jyväskylään, mummon ja papan valkoiselle talolle. Ihan yksin. Ensimmäistä kertaa.

Sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Pakattu ja purettu pientä pandareppua. Kyselty Skypessä, että joko te tuutte hakemaan mut. Muistettu, että äiti ja isi ei tule sinne. Tai tulee kyllä, mutta sitten myöhemmin. Varmistettu, että voihan Rakkain Lammas tulla mukaan. Kerhossakin tämä yksin matkustaminen on kerrottu ja vetäjien piti ihan tarkistaa, että pitikö tarina paikkansa. Sen verran Itu on satutädin maineessa, että ihan kaikkia tarinoita ei suoralta kädeltä uskota.

Jännä on nähdä, miten tämä kuukauden päästä kolme vuotta täyttävä terhakka ja reipas, mutta myös herkkä ja läheisyydenkipeä taaperoisemme reissussa viihtyy. Hetkittäisistä ujoudenpuuskista huolimatta innostus matkaan lähtöön on koko ajan ollut suurta, joten toivottavasti se kantaa ne muutaman päivät, jotka hän reissussa yksin on.

torstai 13. lokakuuta 2016

Keskittymisharjoituksia





Itu on aina ollut innokas taiteen ystävä. Vauvapötkylänä hän oli kiinnostunut seinillä roikkuvista maalauksista ja värikylpyharrastus oli antoisaa. Nykyään kerhossa joutuvat kuulema välillä jo hillitsemään taiteilijan ja askartelijan intoa, sillä välillä on tehtävä muutakin.

Tässä taannoin keksin antaa nuorelle taiteilijalle vesivärit. Ihan ehdat peitevärit, joilla laskujeni mukaan on ikää hyvässä lykyssä jo parikymmentä vuotta. Ja se muuten oli hyvä idea se! Toki pikku Picassomme taidehetki jätti jäljet paitsi häneen itseensä, myös tuoliin ja pöytään. Siinä vaiheessa kun metodi meinasi siirtyä pollockmaiseen roiskemaalaukseen eli action paintingiin, piti häntä vähän hillitä.

Mutta se, mikä tässä hommassa oli ihmeellisintä, oli keskittyminen.
Jos lastenohjelmien töllötys jätetään pois laskuista, ei Itu ole koskaan keskittynyt mihinkään hommaan yhtä intensiivisesti. Puoli tuntia hurahti helposti maalaamisen äärellä, eikä ihan tainnut riittääkään.

Taiteilijalle itselleen matka taisi olla tärkeämpää kuin lopputulos, sillä hyvin suurella mielenkiinnolla suhtauduttiin mm. värin leviämiseen vesikupissa ja värinappien muuttumiseen mudanvärisiksi. Teoksista on toistaiseksi tullut varsin synkkäsävyisiä, sillä niitä jatketaan kunnes valkoista pintaa ei enää ole.

Ei juuri taiteilijassa itsessäänkään.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Joutsenet ovat lähdössä







Täällä on talvi.
Aamulla mittari näytti miinus neljää ja auton ikkunat olivat jäässä.
Varpaita paleli villasukista huolimatta.
Joutsenet ovat lähdössä, tilhet tyhjentävät pihlajia.

Isä makaa sairaalassa toipumassa leikkauksesta.
Neuloin hänelle villasukat.

Flunssa yrittää tavoittaa minut, mutta pistän vastaan.
Juon kuumaa mehua ja hunajaa ja inkiväärijuomaa ja yritän saada luettua kaikki hyllyssä odottavat kirjaston kirjat.

Voi kesä, minne sinä katosit?

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Lehtikasassa








Alkanut syksy, ja oikeastaan koko kesäkin, on mennyt odottavissa tunnelmissa.
Edessä on muutto, mutta milloin ja minne, se ei ole vielä selvinnyt.
Jos kaikki palaset loksahtavat kohdilleen, lähdemme kauas, mutta se riippuu Donin työpaikasta.
Jos palaset eivät osu niin hyvin kohdilleen, pitää katse luoda johonkin toiseen suuntaan ja muuttoa sekin merkitsee.

Näistä epävarmuustekijöistä johtuen on elo ollut viime aikoina välitilassa kellumista. Mitään ei oikein viitsi aloittaa, jos lähtö tuleekin. Maallista omaisuutta on vähennetty myymällä pois kaikkea turhuutta. Blogiin kirjoittaminen on jäänyt, kun ei ole oikein keksinyt mitä kirjoittaa. Haluaisi tohkata tulevasta muutoksesta, mutta koska se on vielä kysymysmerkki, ei sitten tule sanoneeksi juuri mitään.

Idun kanssa täydellinen välitilaan hyytyminen on onneksi mahdotonta. Itu täyttää reilun kuukauden päästä kolme ja on ikänsä mukainen; touhukas, ärhäkkä, innokas ja nokkela komentajakapteeni, jolle jokainen päivä on juhla ja juhlissa täytyy pukeutua juhlalliseen rimpsumekkoon. Eilen juhlaa oli lehtikasassa riehuminen. Minäkin sain pitkästä aikaa aikaiseksi napsia valokuvia, kun ilmakin oli niin kirkas ja syys räiskyvä.

Silloin kun emme ole lehtikasassa, jatkamme odotusta ja kysymysmerkkien aukirapsuttelua.

torstai 22. syyskuuta 2016

Metsäretkellä








Sunnuntaisesta metsäretkestä piti raportoimani luonnollisesti heti samana päivänä, mutta tietokone päätti ruveta ikäväksi ja lykkäsi siten bloggaamista. Mutta nyt tekniikkaa taas toimii, ainakin hetkellisesti.

Olen jo pitemmän aikaa haaveksinut metsäretkestä, ehkä jopa makkaranpaistosta, kun meillä lähtee tuo luontopolku miltei takapihalta. Olemme kuitenkin käyneet siellä viimeksi kai neljä vuotta sitten... Nyt kun Itu alkaa olla jo iso, uskaltauduimme lopultakin sunnuntai-aamuna matkaan. 

Tavoitteemme ei toki edes ollut päästä nuotiopaikalle asti, emmekä sinne päässeetkään. Yllättävän pitkään Itu kuitenkin jaksoi taapertaa, ennen kuin alkoi vonkua syliin. Eväskeksit söimme pitkospuilla istuskellen ennen kuin käännyimme takaisin. Mieleenpainuvinta Idulle taisi olla, kun kaksi kerhokaveria tuli vastaan. Risuja ja oksia oli myös hauska kerätä.

Ei metsäretkemme siis mikään suunnaton suksee ollut, mutta varmasti ihan hyvää harjoitusta Idulle. Mekään emme Donin kanssa tainneet liiaksi traumatisoitua, etenkin kun Itu sitten lopulta käveli lähes koko matkan itse, emmekä joutuneet kantamaan viisitoistakiloista lisäpainoa.

Seuraavalle retkelle voisi joka tapauksessa ottaa sen Manducan mukaan...

tiistai 13. syyskuuta 2016

Leivonnasta ja läheisyydestä



Eilen leivoimme Idun kanssa gluteenittomia mustikkamuffinsseja. Ajatus lähti siitä, kun hän katsoi tabletilta jotakin lasten leivontaohjelmaa ja alkoi tohkata, että tahtoo myös leipoa. Satuin olemaan helposti suostuteltavissa, koska sillä onnistuimme välttämään ulos myrskytuuleen menemisen.

Itu on jo varsin taitava leipoja. Siitä en voi ottaa kunniaa itselleni, sillä eniten Itu on leiponut mummon kanssa. Näppärästi pikkuleipuri sekoitti taikinaa ja varsin tarkasti annosteli sitä muffinssivuokiin. Välillä homma tosin keskeytyi onnelliseen hykertelyyn, niin kivaa leipominen oli.

Ilmeisesti leivontaa pitäisi harrastaa vähän useamminkin. Voisimme vaikka ottaa maanantain leivontapäiväksi, sillä tätä nykyä se on ainoa päivä, jolloin olemme Idun kanssa aamupäivät kaksin kotona. Kolmena aamupäivänä hän käy yksin kerhossa ja perjantai-aamupäivät vietämme yhdessä perhekerhossa. Olen huomannut, että tällainen rytmi on minulle aika sopiva. Jos jotain olen tässä hippusta vaille kolmen vuoden äitiyden aikana oppinut, niin sen, että minusta ei saa tekemälläkään ns. ammattiäitiä. Olen keksinyt termin kuvaamaan äitejä, joiden elämä pyorii kodin ja lasten ympärillä ja jotka eivät edes kaipaa muuta. Semmoisia, jotka osaavat, jaksavat ja haluavat keksiä kotona viihdykettä ja virikkeitä lapsukaisille. 

Minusta ei siihen ole ja se on valjennut aika kirkkaasti. Onneksi myös Idun rohkealle ja sosiaaliselle luonteelle tuntuu sopivan kerhopäivien viettäminen lajitovereiden joukossa. Vaikka Itu on rakkain olento maan päällä, en halua olla hänen kanssaan 24/7/365. Sellainen symbioosi ei tekisi meille kummallekaan hyvää.

Leivontapäivät sen sijaan voisivat tehdä hyvää. Vaikka pieni leipuri hiivamme ei ensialkuun ollutkaan tyytyväinen kättemme tuotoksiin. Kun hän lopulta tottui pettymykseen siitä, että lämmin muffinssi ei irronnutkaan paperivuoasta vaan sen joutui syömään lusikalla, ilme lopulta kirkastui.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Syysmarkkinoilla













Tänään kävimme Turkansaaren ulkomuseossa syysmarkkinoilla. Sattumalta tuossa viikolla Facebookin kautta törmäsin tapahtumaan ja kun ilmakin suosi, suuntasimme sinne. Vieraisilla olleet mummo ja pappa otettiin tietenkin mukaan.

Olemme Donin kanssa käyneet Turkansaaressa aikaisemmin tasan kerran, näköjään viisi vuotta sitten. Ihan hirveän kirkkaita muistikuvia paikasta ei siis ollut emmekä nytkään museon taloihin juuri tutustuneet. Aika meni kivasti markkinakojuja ihmetellessä ja makkaraa syödessä. Mukaan tarttui tyrnimehua, nokkossaippuaa, mummon Idulle ostama norsukolttu sekä pari auringonkukkaa. Urheasti vältin langan ostamisen...

Markkinat ovat muuten auki neljään asti, joten vink vink oululaiset, vielä ehtii!