Pieni kerholainen

Itu on aloittanut päivähoidollisen taipaleensa.
Hän käy kolmesti viikossa kolmen tunnin ajan kerhossa, mikä tarkoittaa, että minulla on valtavasti vapaa-aikaa. Olen edelleen sokissa, joten en osaa vielä kertoa miten aion kaiken tämän ajan käyttää.

Näihin tällaisiin elämän suuriin virstanpylväisiin kai kuuluu perinteenä hoitopaikan portinpielessä ensimmäisenä päivänä kyynelehtivä äiti-ihminen, mutta minähän olin koko ensimmäisen kerhoviikon ajan miellyttävästi lääkittynä sairaalassa jänöruttoni kanssa. Supernannymme pappa olikin se, joka käytännössä hoiti kerhon aloituksen ja istuskeli siellä Idun seurana. Ja ilmeisesti vähän toisten lasten kiipeilypuunakin.

Toiselle kerhoviikolle minäkin pääsin sitten mukaan ja silloin alkoi Ituakin hiukan harmittaa. Sitkeästi oli pieni ihminen taistellut kyyneltymistä vastaan lähtöni jälkeen ja loppuviikosta tulikin jo ihan iso parku kun piti erota. Eroharmitus tuntui jatkuvan myös kolmannelle viikolle. Eikä se erityisen mukavalta tuntunutkaan jättää murheellista pientä olentoa yksin kylmään kerhomaailmaan kerhotädin lämpimään syliin.

Hankalinta eron hetkissä taitaa olla se, ettei oikein itsekään tiedä miten pitäisi toimia. Pitäisikö jättää parkuva taapero kylmästi taakseen vai odotella murheen laantumista ja lähteä sitten? Kyllä tähänkin pitäisi joku opaskirja olla!

Tai ehkä opaskirjana saa toimia ystävän tekstiviesti:
"Se on feikkiä kato... Itu uskottelee sulle ettei viihdy jotta potisit huonoa omaatuntoa. Itku lakkaa heti kun suljet oven." Selitys on sen verran järkeenkäypä, että pakkohan siihen on uskoa. Etenkin kun kerhon vetäjät ovat vakuutelleet samaa; hetki parutaan ja sitten taas mennään.