tiistai 31. toukokuuta 2016

Kesäloma!



Tänään alkoi Idun ensimmäinen kesäloma.

Elokuun puolesta välistä asti hän on kolmesti viikossa viettänyt kolme tuntia kerhossa ja nyt kun minun sokkini vapaa-ajan vieton suhteen on hälvennyt voin sanoa, että kolme tuntia on tosi lyhyt aika. Tositosi lyhyt. Mutta myös tositosi tarpeellinen, sillä paljon olen kolmen tunnin aikana ehtinyt tehdä, jos olen sille päälle sattunut.

Puoleen väliin kerhovuotta Itu oli lauman nuorin ja kun alkuoutoudesta päästiin, hänestä on tullut oikein reipas kerholainen. Uusia asioita on Itu oppinut hurjasti, varmasti paljon enemmän kuin mitä olisi oppinut, jos olisimme vain kaksin olleet kotona. Kerhon vetäjistä on tullut tärkeitä samoin toisista pikku kerholaisista. Niitäkin, jotka ovat kesken vuotta jääneet ryhmästä pois, muistellaan toisinaan haikeina.

Mikäli elämään ei lähikuukausina tule suuria muutoksia, jatkaa Itu kerhotaivaltaan taas elokuussa. Kunhan vain malttaisi sinne asti odottaa ja lomailla ensin. Tosin se loma on vielä käsitteenä aika vieras...

"Nyt sinä oot kuule lomalla."
"Minä tahdon lomalle!"
"Sinähän olet jo."
"Minä TAHDON lomalle!!"

Kukkakortti

Pienoinen luovuushaasteeni on kantanut hedelmää.
Kahden ensimmäisen päivän piirustusvarttien tuloksena on syntynyt useampikin kortti, joista tässä tädille lähtenyt syntymäpäiväkortti. Toiset ovat vielä vähän hyshys-kamaa, joten niihin palaamme myöhemmin.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Herääminen kesään






Kesä on lopultakin tullut.

Mieli ei ole aivan ehtinyt mukaan, se on edelleen pikkusilmuisissa koivuissa, kolakassa tuulessa ja varhaiskevään viherryksessä. Tekee mieli pukea takki ulos, ihan varmuuden vuoksi, jos sitten kuitenkin tulee kylmä.

Pitkään kestänyt flunssa paljastui viimein poskiontelotulehdukseksi. Nyt kun antibiootti alkaa purra, voi vihdoin yrittää päivittää ajatuksiaan kesään. Että se todellakin on täällä ja taaperokin pärjää yönsä kesäpyjamassa.

Viikonloppu on mennyt ulkona, puistoissa ja päiväunilla. Jäätelöä syöden ja uhmakkaan pienihmisen kanssa kinaten. Se tahtoo niin kovasti ja niin paljon ja kaikenlaista. Komentaa ja käskyttää ja parkuu katkerasti, kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan.

On niin kovin raskasta olla kaksi ja puoli. Ja välillä hiukan raskasta olla kaksi- ja puolivuotiaan vanhempi.

Mutta onneksi on kesä ja onneksi on antibiootit.
Ne tekevät asioista aina vähän helpompia. Jaksaa paremmin pysyä tyynenä sen kaksi- ja puolivuotiaan harmistuksen edessä.

torstai 26. toukokuuta 2016

Mietteitä luovuudesta

Visuaalisesti vaativan Aino oli kirjoittanut siitä, kuinka mielen voimalla voi tehdä muutoksia. Minä oon sillä tavalla rationaalinen ihminen, että tuollainen väite on jo siinä rajoilla, pidänkö sitä huuhaana. Toisaalta. Aino on tekstissään vakuuttava ja kotoakin löytyy yksi rationaalisen ajattelun kivijalka, insinööri, joka on monesti väittänyt samaa. Voisiko se tosiaan pitää paikkansa?

Päätin antaa mielen voimalle mahdollisuuden.
Päätin, että minä olen luova ihminen.

Nyt siellä ruudun toisella puolen saattaa kulmakarva kohota. Eikö pitäisi olla itsestään selvää, että ihminen, joka on opiskellut (ihan juuri) kaksi tutkintoa graafisesta suunnittelusta, pitää itseään luovana?

Tavallaan niin onkin. Ongelma lienee enemmän siinä, että luovuudelleni ei nykyisessä elämäntilanteessa oli hirveästi sijaa. Se ei pääse käyttöön ja siksi tuntuu, että se vain näivettyy pois. Ja tässä puhun siis luovuudesta nimenomaan taiteellisena luovuutena, enkä esimerkiksi arkisena äitiluovuutena. Ensimmäisenä päivänä yliopistolla minä olin ainoita, jotka eivät esittelykierroksella sanoneet harrastavansa piirtämistä. Sillä enhän minä harrasta, vaikka tahtoisinkin. Aina on muka jotain parempaa tekemistä.

Siihen asiaan päätin nyt tehdä muutoksen ja haastoin itseni piirtämään vartin päivässä kolmenkymmenen päivän ajan. Aivan sama mitä piirrän, kunhan piirrän. Aikaansaannoksiani voi seurata toiminimeni Mattamustan Instagram-tililtä.

Niin. Toiminimi. Sehän on poloinen jäänyt tässä gradunteon ja flunssasairastelun sekamelskassa ihan heitteille. Siihenkin toivon, että pieni luovuushaasteeni antaa potkua, sillä aika kylmiltään minä toiminimen perustin. Toivon, että näiden piirtämisharjoitusten kautta saan sitä puuttuvaa itsevarmuutta, mitä yrityksen kanssa tarvitaan. Sitä kautta toivon, että opin ja pääsen elämään sitä elämää, jota haluan elää. Nykyisellään se tuntuu vain kaukaiselta haaveelta ja joltain, mistä luen toisten blogeista. Tiedän, että osaan ja pystyn, mutta usko siihen loppuu monesti kesken. Sitä en tiedä, saako tämmöisiä asioita edes sanoa ääneen, myöntää omat heikkoutensa, mutta se on totuus.

Pieni luovuushaasteeni.
Sinulle on asetettu aika kovat tavoitteet!

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Feministin omakuva

Emmi Nuorgam kirjoittaa olevansa arkifeministi.
Minä olen näköjään jo maaliskuussa aloittanut blogikirjoitusta vähän samasta aiheesta, mutta se on jäänyt kesken ja julkaisematta. Jospa nyt Emmin innoittamana saisin uudestaan pohdittua, että mitä se feminismi minulle tarkoittaa.

Ehdin käydä yliopistolla muutaman kurssin sukupuolentutkimusta ja olisin mieluusti käynyt useammankin, mutta en lopulta ehtinyt. Hirveän syvälle teoretisointeihin en koskaan ole uponnut, millään alalla, koska en ole sillä tavalla teoreettinen ihminen. Siksi minusta tuo arkifeministi-sana tuntui hirveän kotoisalta. Vaikka asioista voi tehdä vaikeita, ei niistä aina tarvitse. Käytännön elämässä ainakaan.

Minulle feminismi on ihan vain sitä itseään tasa-arvoa, ei sen ihmeempää. Sitä, että kaikille annetaan samanlaiset mahdollisuudet sukupuolesta, ihonväristä, uskonnosta, kengän koosta tai pottuvarpaan pituudesta riippumatta. Minun feminismini on sitä, ettei vaikkapa siihen sukupuoleen takerruta liiaksi silloin, kun sillä ei asian kannalta ole mitään merkitystä. Vaikka nyt sitten ammatin tai autolla-ajotaitojen tai paidan värin suhteen. Toisaalta taas haluan kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, joissa sukupuoli toimii syrjivänä tekijänä tai auttaa ylläpitämään epäoikeudenmukaisia valtarakenteita. Semmoisia voisivat olla kai jotkin mies-päätteiset ammattinimikkeet, median ainoana totuutena toitottamat kauneusihanteet, miesten pakottaminen asepalvelukseen tai se, että historia on enimmäkseen miesten historiaa. Näistä kaikista voi saada mukavasti verenpainetta nostattavan keskustelun aikaiseksi.

Omassa elämässäni en juurikaan ole törmännyt esimerkiksi syrjintään sukupuolen perusteella. Tai en ainakaan ole tiedostanut, jos niin on tapahtunut. Minua ei ole tytötelty, ei taputeltu pepulle. Sitä taustaa vasten joskus itseäkin hämmentää, että miksi näistä asioista on sitten tullut minulle tärkeitä. Ei minua ole erityisen tiedostavaksi kasvatettu. Toisaalta, ei ole kiellettykään, eikä sanottu kotona, että en saa, en voi, en pysty, en osaa koska olen tyttö. Se on sama asenne, jonka haluan tarjota eteen päin Idulle. Että mene ja tee, jos siltä tuntuu. Itu on myös iso syy siihen, että näihin asioihin tulee nykyään kiinnitettyä enemmän huomiota. Ja paasattua niistä Donille, etenkin jos hän joskus sattuu jonkun lapsuksen suustaan päästämään.

Tämä minun feminismini on tuskin erityisen puhdasoppista ja ihan varmasti mokaan siinä alituiseen. Lauon itse stereotypisiä huomautuksia tai muuta vastaavaa. Mutta ei tyylipuhdas suoritus ole minusta pääasia. Tärkeintä on mennä eteenpäin, kohti tasa-arvoa, askel kerrallaan. Huomata itsessään ja muissa ajatuksia ja tekoja, jotka sotivat sitä vastaan ja korjata niitä parhaansa mukaan, silloin kun ne kohdalle osuvat. Jospa se riittäisi.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Vettä ja hiekkaa ja taivasta






Sairastelun jälkeen on jotenkin ihmeellistä päästä ulos.
Ihanko todella se maailman on siellä edelleen?
Kesä on tullut vaivihkaa, tyypit kulkevat shortseissa vaikka itse juuri ja juuri tarkenee kahdessa pitkähihaisessa.
Nenäliinoja on edelleen kaikki taskut täynnä ja matka parkkipaikalta rannalle uuvuttaa.
Joku jo ui meressä ja lapsikin tahtoisi, kastelee lahkeet ja hihansuut vaikka kuinka yrittää estää.
Kun on lopulta lähdettävä, tulee parku kun ei saakaan palata heittämään sileää kiveä veteen.
Se haudataan hiekkaan odottamaan seuraavaa kertaa.

Nokkoslettuja lounaaksi

Idun oksennustauti taitaa olla voitettu, minun flunssani on askeleen verran parempi ja Don ei (ainakaan vielä) ole suuremmin saanut mitään tautia. Tästä kaikesta voimaantuneena taisin saada aamulla jonkun kätevä emäntä -kohtauksen, sillä aamuyhdeksään mennessä olin kerännyt vajaat nelisen litraa nokkosia aikomuksenani paistaa nokkoslettuja.

Se aie myös toteutui ja toteutuu varmasti toistekin, sen verran reilusti jäi ylijäämänokkosta pakastimeen. Tässä vehnätön lettuohjeeni, jonka sovelsin useamman nettiohjeen pohjalta:

Vehnättömät nokkosletut
40 g nokkosia (höyrytettynä ja silputtuna)
2 munaa
2,5 dl jauhoja (minä käytin ½ dl gluteenitonta jauhoseosta, 1 dl kaurajauhoja ja 1 dl hirssihiutaleita)
5 dl täysmaitoa
hippunen suolaa

Ainekset sekaisin ja puoli tuntia taikinan turvotusta.
Paisto sopivalla määrällä voita.

Lopputulos oli oikein makoisa ja maistui koko perheelle puolukkahillon kera, joten varmasti teemme näitä uudemmankin kerran. Sitä ennen saatan kuitenkin työntää nokkosta sämpylöihin, kunhan niiden luomisvimma joskus iskee.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Jäähyväiset joutsenille








Eilen, kun olin kaksi viikkoa jatkuneesta eeppisestä flunssasta vielä heikko ja Itu kehitti itselleen ensimmäisen oksennustautinsa aamuneljältä, matkustin Rovaniemelle tekemään kypsyysnäytteen. Kai se jotenkin meni, vaikka aika pitkään jouduin flunssalääkkeiden samentamilla aivoillani miettimään, mikä se graduni viides keskeinen löytö olikaan...

Mikäli mitään yllättävää ei tapahdu, tämä oli viimeinen käyntini Rovaniemellä, yliopistolla ainakin. Siksi tunteet olivat hiukan ristiriitaiset. Toisaalla oli huojennus siitä, että tutkinto alkaa vihdoin olla kasassa. Toisaalla taas haikeus siitä, että yksi elämänvaihe on ohi.

Jostain syystä suhteeni Rovaniemeen on aina ollut lämmin. Huolimatta siitä, että tuntuu, kuin siellä olisi aina joutunut tarpomaan vesisateessa. Märkä tuulipuku, lippiksen reunalta tippuvat vesipisarat, neljä hautausmaata, yksinäisyys ja pimeys, ne tulevat mieleeni kun ajattelen Rovaniemeä. Toisaalta muistan miten huikean kaunis oli se ensimmäisen syksyn ensimmäinen pakkanen, joka ritsahteli jaloissa, kun käveli heinikossa. Miten kristalliselta Kemijoen pinta näytti. Miten pitkiä olivat yöt, jolloin tein harjoitustehtäviä ja kuinka paljon me joimmekaan viiniä. Miten samanaikaisesti oli epätoivoista ja suloista joutua olemaan erossa Donista. Kuinka paikasta toiseen käveleminen ei koskaan ottanut päähän Rovaniemellä.

Juuri nyt suurimmalta harmilta yliopistoajassa tuntuu se, että tiedekunnan rakennus oli lähes koko ajan remontissa. Uljas F-siipi, josta jouduimme pois ensimmäisen syyslukukauden jälkeen. Nyt se on vihdoin taas käytössä, mutta jotenkin tuli petetty olo, kun siellä eilen käyskentelin. Kuinka paljon upeampaa olisi ollut, jos olisin saanut opiskella koko ajan siellä, ilmavan agoran alla? Erityisesti, kuinka paljon upeampaa olisi ollut, jos opiskelijahintaista viiniä olisi saanut ruokalasta silloin kun minä opiskelin?

Kuten sanoin, tuntemukset olivat ristiriitaisia. Toisaalta haluaisin jäädä ikuisesti yliopistoelämän, pikkuyksiön, mäkkiluokkien ja taidehistorian luentojen luuppiin. Toisaalta on kiva sanoa heipat, lähteä niin kuin ne joutsenet, sillä johan sen aika on tullut.

Aina voi ihminen lähteä Rovaniemeltä, mutta se on toinen juttu, lähteekö Rovaniemi ihmisestä.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Onnentoivotuksia

Olen tänä vuonna ollut toivottoman laiska korttiaskartelija. Ei vaan ole inspiraatiota siihen hommaan löytynyt.

Tällaisen onnittelukortin sain kuitenkin aikaiseksi lauantaina ennen kuin flunssani yltyi, sanotaanko eeppisiin mittoihin, ja kellisti minut peiton alle. Lopputulos on simppeli, mutta voin vakuuttaa, että aika monta korttipohjaa tuhrautui ennen kuin tällainen sunnuntaikalligrafi (tai siis lauantaikalligrafi) sai edes jotenkin säällistä tekstiä aikaan. Mutta eivät ne epäkelvotkaan versiot hukkaan menneet, Itu on nimittäin leikkinyt niillä innokkaasti.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Juhlia siellä, juhlia täällä

Toukokuu on aina juhlakuu. Oman syntymäpäivän ja hääpäivän lisäksi toukokuulle näyttää osuvan ainakin kahdeksan sukulaisten, ystävien tai ystävien lasten syntymäpäivää. Myös Idun kaksi nimipäivää ovat toukokuussa (siis yhdistelmänimen molempien nimien nimipäivät).

Se oma syntymäpäivä (kuten myös hääpäivä) oli eilen ja sen kunniaksi käytiin ulkona syömässä. Ihan vain pitsaa lapsiystävällisessä ravintolassa ja leikkinurkkauksen vieressä, mutta silti. Eihän se syntymäpäivä enää tässä iässä, kun täyttää kolmannentoista kerran kaksikymmentäviisi, enää tunnu yhtään niin jännältä. Silti on ollut kiva saada kortteja ja kukkia ja pari pakettiakin. Kakkua ei kukaan jaksanut leipoa, kun en sokerihöttöä tahdo syödä ja kaikki muut tuntuivat juuri nyt, hiukan flunssaisena, turhan vaikeilta askarrella. Syödään sitten myöhemmin.

Liikuttavin syntymäpäiväkokemus oli kuitenkin Idun onnittelulaulu.
Hän esitti sen selvällä englannilla.
Tai niin selvällä, kuin nyt kaksi ja puolivuotias täysin suomenkielinen lapsi sen osaa esittää. Aivan tunnistettavasti kuitenkin:
"Hääpi pöötii tyy tuu, hääpi pöötii tyy tuu..."

Kaikkea se siellä kerhossa oppiikin.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Mummolassa on jo kesä






Pääsi kesä yllättämään mummolassa.
Ajelimme Jyväskylään torstaina ja heti kun oli tavarat purettu autosta, piti lähteä ostamaan minulle shortsit. Ei sitä ihminen osannut kahdenkymmenen asteen helteeseen varautua, kun Oulussa oli (ja on edelleen) just ja just viisitoista astetta.

Helteestä huolimatta pikkuinen lomamme meni hyvin. Pääsimme Donin kanssa teatteriin, joka arvottiin ihan vain sen mukaan, mihin sattui liput saamaan. Päädyimme katsomaan Huoneteatteriin gangsteriparodiaa nimeltä Laittoman rajoilla, joka selvisi vasta paikan päällä lukiolaisten tekemäksi näytelmäksi. Olihan siinä toki puutteensa, mutta ei näytelmä huono ollut. Tarina oli viihdyttävä, moni näyttelijäsuoritus erinomainen ja oli kieltämättä hauska seurata, miten hyvin valtavan suuri esiintyjäporukka homman hoiti aika pienellä lavalla. Esityksen jälkeen menimme romanttisesti syömään grilliruokaa Jyväsjärven rantaan.

Idusta on aina hauskaa päästä mummolaan, vaikka hän ei automatkasta oikein pidäkään. Perillä saa kaikenlaista herkkuja ja mummo ja pappa viitsivät juoksuttaa Itua ympäriinsä, leikkipuistoissa ja siirtolapuutarhamökillä.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Kasvatusperiaatteellisten pohdintojen arviointi

Heinäkuussa 2013 tein näköjään suuria periaatteellisia päätöksiä lapsenkasvatuksen suhteen. Onneksi tulin kirjoittaneeksi ne tänne blogiin, joten nyt, kahden ja puolen vuoden äitiyden tuomalla vankalla kokemuksella voin katsoa miten on käynyt. Alkuperäinen postaus löytyy täältä, mutta tässä alla kursiivilla periaatteelliset pohdintani tiivistetysti.

Minusta on vaikea kuvitella, että koko elämäni pyörisi lapsen ympärillä.
No. Välillä on pyörinyt ja välillä ei. Ensimmäinen vuosi oli kaiken uuden opettelua ja sikäli hankalaa, että monen asian oli pakko pyöriä vauvan ympärillä. Nyt kun Itu on jo iso, elämä pyörii vähemmän hänen ympärillään ja omia asioita on helpompi tehdä. Ainakin välillä.

Olen allerginen lastenmusiikille ja siksi olen päättänyt (yrittää) ulkoistaa mahdolliset lastenmusiikkikonsertit Donin vastuulle.
Itu rakastaa musiikkia, joten lastenmusiikkia olen joutunut kuuntelemaan. Soiva Siili on ollut suuri suosikki ja Yle Areenan Musarullaa-ohjelmat. Onneksi tässä on ollut helppo tehdä kompromissi: vaikka minä olen joutunut ns. kuuntelemaan musiikkia, en ole sitä kuullut häiritsevän paljoa. Kiitos siitä kuuluu kuulovammalleni, jonka ansiosta Itu voi jammailla rauhassa samassa huoneessa ja ilman kuulokojetta minä saan myös olla rauhassa. Kätevää!

Lapsellani on tosiaankin isä, joka mahdollisista puutteistaan (mm. insinööriys) huolimatta on järkevä ja älykäs ja erinomaisen kykenevä hoitamaan lasta.
Kai tämän saa sanoa myös äitienpäivänä, mutta lapsellani todellakin on aivan erinomainen isä, joka on Idulle suunnattoman rakas ja tärkeä ja joka on saanut hoitaa taaperoista aivan riittämiin ja jota ilman mm. se gradu olisi edelleen tekemättä.

Minusta lapsella pitää olla selkeät rajat, tyhjiä uhkauksia ei pidä tehdä.
Itu on onneksi ollut helppo lapsi. Suurimman osan ajasta hän syö ja nukkuu mainiosti ja totteleekin kohtalaisesti. Toisinaan kyllä huomaan olevani (laiskuuttani) liian lepsu, sillä esimerkiksi käsky tule tänne tulkitaan aivan päinvastaisesti ja saatan sitä toistella välillä aika montakin kertaa, ennen kuin menen hakemaan vintiön.

En aio laittaa lapselle kestovaippoja mutta ruokaa voin tehdä itse.
Tämä on toteutunut melko täydellisesti. Kestovaippoja ei ollut ja suurin osa Idun syömästä ruoasta on itse tehtyä. Purkkiruokaa on syöty aina välillä tai joitain muita eineksiä kuten pinaattilettuja. Pääosa Idun syömästä ruasta on kuitenkin ihan tavallista, oikeaa itse tehtyä kotiruokaa.

Toivon, ettemme kovin usein sortuisi käyttämään viihde-elektronisia vempaimia apuna lapsen viihdyttämisessä.
Tämä on suurin epäonnistumiseni näissä periaatepäätöksissä. Kaksivuotiaana Itu jo osasi itse hakea tabletin, avata sen ja etsiä sieltä lastenohjelmia. Se on kuitenkin eri juttu, saako hän tehdä niin aina kuin haluaa.

Toivon, että oppisin tekemään pienempiä ruoka-annoksia, vähemmän herkkuja ja jaksaisin raahata lasta pihalle ja leikkipuistoon ja hiekkarannalle ja kasvitieteelliseen puutarhaan ja taidemuseoon ja vauvauintiin ja muihin kehittäviin paikkoihin.
Vauvauintia kokeiltiin vajaa puoli vuotta, värikylvyssä käytiin kaksi lukukautta. Leikkipuistossa olemme käyneet lähestulkoon päivittäin siitä saakka kun Itu oppi kävelemään. Oli sää mikä tahansa. Parhaina päivinä ulos on menty kahdesti. Verrattuna aikaisempaan elämääni, tämä ulkoilumäärän lisäys on ollut aivan valtaisa.

Aion opettaa lapselleni, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä. Ei ole tyttöjen ja poikien leikkejä. Ei tyttöjen ja poikien leluja. Ei tyttöjen ja poikien ammatteja.
Tämän toteutumista on vielä vähän vaikea arvioida. Itua on puettu kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin väreihin. Hänen kanssaan on ihmetelty vauvoja, kissoja, lumiauroja, traktoreita, koneita ja laitteita ja ripsenkihartimia ja huulirasvoja. Toisista ihmisistä puhun hänelle yleensä jonkin muun asian kuin sukupuolen kautta. On toisia lapsia, isoja lapsia, vauvoja, polkupyöräilijöitä, lääkäreitä, myyjiä... Ei niinkään tyttöjä ja poikia ja tätejä ja setiä (paitsi silloin kun on kyse biologisista tädeistä ja sedistä). Väreistä Itu tuntuu mieltyneen siniseen, sillä hän haluaa usein ostaa sinisiä asioita kaupasta. Lempiväriä hän ei vielä osaa kertoa.

Tahdon, että lapseni oppii suhtautumaan ihmisiin ennakkoluulottomasti.
Tämänkin arvioiminen on vielä vaikeaa. Itu on kuitenkin melko rohkea ja touhukas ja kiinnostunut ihmisistä. Vilkuttelee joskus vieraillekin, mutta ei mitenkään pöljästi lyöttäydy seuraan. Osaa kysyttäessä kertoa olevansa kaksi vuotta ja saattaa muutenkin jutella vieraille.

Aika hyvin siis näyttävät nämä periaatteeni toteutuneen. Ehkä rima on ollut alhaalla tai näitä on muuten ollut helppo noudattaa. Tokihan tämä on ollut ilmeisesti se helppo osuus ihmiselämästä, sillä eihän tässä vielä hirveästi ole tarvinnut kasvattaa taikka vastailla vaikeisiin kysymyksiin. Niitä odotellessa taidan jatkaa samaan mallliin!

torstai 5. toukokuuta 2016

Toinen pitsiliinani


Uhosin helmikuussa, että saatan tehdä toisenkin pitsiliinan.
Teinkin.
Mutta se ei syntynyt päivässä.
Oli nimittäin vähän hitaampi synnytys, kesti kaksi kuukautta.

Mikäs siinä. Synttärisankari sai liinan vain puolitoista viikkoa myöhässä kesäterassinsa pöydälle (ei kuvassa).

Mallina siis Kodin Kuvalehden Toukokuun pitsiliina ja lankana kerällinen Essentials Cotton dk 17 -lankaa.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Valmis maailma

Siinä se on.
Aa-vitosen kokoinen musta kirja, satasivuinen.
Gradu.

Siinä meni neljä vuotta.
Tai noh, ehkä puoli vuotta. Muutama kuukausi.
Sillä enimmän aika välttelin sen tekemistä, olin raskaana, hoivasin vauvaa, välttelin taas vähän ja niin edelleen. Ehdin muuttaakin kolme kertaa. Kunnes lopulta tuli se maanantai-ilta, kun homma eteni hyvin ja huomasin ajattelevani, että ensi viikonloppuna tämä tehdään valmiiksi. Ja se tehtiin. Minä tein sen.

Nyt on ollut tyhjä olo jo jonkin aikaa.
Että mitäs sitten. Mitä ne olivatkaan ne asiat, joita suunnittelin tekeväni sitten, kun gradu on valmis?
En muista ainoatakaan.

Mutta olen istuttanut kasveja. Orvokkeja etupihalle, takapihalle syksyllä istuttamatta jääneet kukkasipulit, kuunliljaa, pensashanhikin ja joitain muita sipulikukkia, kukkasipuleita, en enää muista mitä.

Ehkä tästä vielä jokin alkaa itää.