Mietteitä hiekkalaatikon reunalta

Tässä äitiyden äärellä on yksi asia alkanut ihmetyttää erityisesti.

Nimittäin se, mitä ihmettä ihmiset tekevät päivisin pienten lasten kanssa!?

Olemme Idun kanssa kiertäneet erinäisiä leikkipuistoja vaihteleviin aikoihin ja lähestulkoon aina siellä saa olla kahdestaan. Aamulla ei ole ketään, puolenpäivän aikaan ei ole ketään ja illalla ei ole ketään. Lähileikkipuistoon emme enää juuri edes vaivaudu, siellä tuskin on ketään. Sama juttu muissa lähiseudun puistoissa. Kauempana isommassa leikkipuistossa saattaa hyvällä tuurilla olla joku, mutta monestikaan ei ole. Keskustan isossa leikkipuistossa varmimmin on porukkaa, mutta ei sinne kovin usein jaksa matkustaa. Sääkään ei voi vaikuttaa, sillä olemme olleet puistossa niin paisteella kuin sateellakin.

Tulee vähän semmoinen olo, että olen jotain ymmärtänyt väärin. Pitäisikö Idun olla kahdeksasta neljään hoidossa, sielläkö kaikki muut ovat? Onko jossain joku salainen kotihoidossa olevien taaperoiden kohtaamispaikka, jonne meitä ei haluta? Onko meillä niin ihmeellinen päivärytmi, että se ei vaan osu yksiin toisten ulkoiluaikojen kanssa?

Tämä alkaa oikeasti olla vähän masentavaa, sillä Itukaan ei enää viihdy puistossa ilman lajitovereita. Ulos olen kuitenkin yrittänyt hänet kiikuttaa vähintään kerran, usein jopa kahdesti, päivässä, sillä sisällä kököttämisestä menee järki kaikilta. Näin rivariasujana omassa pihassa temmeltämisen mahdollisuudet ovat aika rajalliset enkä ole vielä oikein löytänyt metsäretkimaastojakaan tutkittavaksi. Siksi leikkipuistot olisivat se paras paikka rymytä.

Kaiholla muistelen taannoista reissuamme Imatralle ja sitä, kun leikkipuistossa oli samaan aikaan Idun lisäksi 16 pientä taapertajaa!