Kaksivuotias

Itu täyttää kaksi vuotta.

Hän on 90 senttiä pitkä ja painaa reilut 13 kiloa.

Hän puhuu paljon, mutta geeniperimän tietäen se ei yllätä ketään. S-kirjain sihahtaa välillä espoolaisittain ja ainakin kitarassa, pierussa ja makkarassa on selkeä r.

Itu tekee hyvin paljon itte. Tekisi enemmänkin, jos vain osaisi. Juo maitoa lasista, syö lusikalla, haarukalla ja sormin. Harjaa tukkaa ja levittää rasvaa iholleen.

Itu pomppii ja hyppii, myös pituutta paikaltaan. Heittää palloa ja joskus potkaiseekin. Juoksee, pyörii ympyrää, pyllistää, kulkee näppärästi portaissa. Tahtoo pessaan, potalla tai pöntöllä. Siis vessaan, potalle tai pöntölle. Maito täytyy mämmittää, etenkin iltaisin, koska silloin hän on vielä vauva ja vauvat juovat unimaitonsa lämpimänä.

Idun laskuoppi pitää sisällään numerot yksi, kaksi, toinen ja kymmentä. Ainakin pastilleja jaettaessa hän tietää ihan varmasti mitä kaksi tarkoittaa.

Värit ovat kiinnostavia, erityisesti punainen. Tällä hetkellä. Jonkin aikaa kaikki oli sinistä mutta nyt se on jo niin viime kuuta. Piirtäminen on Idusta kivaa ja viime aikoina hän on piirrellyt paljon tuoleja. Ne ovat muodoltaan hyvin futuristisia.

Itu rakastaa karhuja ja nalleja ja lampaita ja vauvoja ja muistaa, että äidin yöpöydällä olevan jääkarhun nimi on Pertti. Ulkona Itu usein bongaa tätsyn milloin missäkin, vaikka oikeasti tätsy on viidensadan kilometrin päässä. Pappa ja mummo ja mummi ja ukki ovat aina välillä mielessä myös, valokuvina seinällä tietenkin. Ja lähes aina kun Itu vastaa "puhelimeen" (olipa se oikeasti sukka tai leikkipuhelin tai dominopalikka), siellä on mummi. Mummi, jota ei yhtäkkiä enää oikeasti olekaan ja jolla siten on hyvin aikaa soitella sieltä jostain kaukaisuudesta.

Sellainen on meidän kaksivuotiaamme. Kiivasluontoinen ja aurinkoinen, kärsimätön ja käsittämättömän nokkela pieni henkilö. Notkea kuin pajunvitsa ja sievä kuin mikä.