keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Esikko kukkii jo!







Neuloin viime vuonna turkoosin peiton eräälle kesävauvalle Dropsin Cotton Merinosta. Matemaattisesta lahjakkuudestani kertonee jotain se, että lankaa jäi peitosta yli peräti neljä kerää... Niiden kohtaloa tuossa joku aika sitten tuskailin ja lopulta keksin, että lanka riittäisi varmaankin pienoiseen kesämekkoon Idulle.

Ohjeeksi löytyi Ravelrystä Julia Stanfieldin suunnittelema Primrose. Se osoittautui oikein mainioksi ja hintansa väärtiksi ohjeeksi. Mekkoon ei nimittäin tule yhtään saumaa, se neulotaan ylhäältä alas ja kaikessa yksinkertaisuudessaan on hyvin kaunis.

Niin kaunis, että taisin mennä hommaamaan jo langat isompaa kolttua varten... Se siitä lankavaraston tyhjennyksestä sitten.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Paikka maailmassa




Minä olen aina ollut huono pysymään aloillani.
Fyysisesti ehkä kyllä, mutta en ajatuksissani.

Olen aina mieluummin huomisessa, ensi kesässä, viiden vuoden päässä.
Monesti se on ihan hauskaa, mutta usein myös kuluttavaa.

Nyt kun gradu, henkisesti eniten Pohjois-Suomeen sitova asia, alkaa olla loppusuoralla (oikeasti loppusuoralla) huomaan taas liihottelevani eteenpäin.

Mitä sitten kun gradu on valmis ja olen taiteen maisteri?
Sitten minulla vihdoin olisi aikaa paneutua toiminimeeni.
Sitten "mikään" ei pidättelisi Oulussa (paitsi ehkä Donin työ).
Mutta minne me menisimme?

Olen niin kauan ollut poissa kotoa, etten tiedä mikä koti on. Tai missä edes haluaisin sen olevan.
Tiedän, etten tahdo jäädä Ouluun. En etenkään tähän väliaikaiseen ja epäkelpoon asuntoon. Paluu Imatralle tuntuu nostalgiselta, mutta en minä usko, että siellä pystyisi enää elämään. Tuntuisihan se jotenkin myös luovuttamiselta. Että yritin lähteä, mutta ei siitä mitään tullutkaan.

Opiskelukaupunkina Rovaniemi oli mitä parhain, mutta en kestäisi sen talvia loputtomiin. Helsinkiin (=Lahden eteläpuoli) minä en tahdo, en, vaikka siellä on monta ystävää. Siellä on aina niin kiire. Siellä on kaikki niin lähellä, että realiteetit helposti unohtuvat. Lahti oli hyvä paikka. Sitten lopulta. Se ehti jo tuntua kodilta, mutta olisiko se sitä enää, jos sinne palaisi.

Hankalaa on sekin, että puolet minusta haluaisi asua kerrostalossa keskellä kaupunkia, puolet vanhassa maatalossa metsän keskellä. Että ota siitä nyt sitten selvää.

Saatika vielä siitä, mitä perheemme toinen päätösvaltainen jäsen haluaa.

Miten sinä olet löytänyt paikkasi maailmassa? Ja onko se paikka semmoinen, mihin olet tyytyväinen?

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kultaiset Hovineidot



Olen tainnut löytää täydellisen sukkalangan.
Se on Du Store Alpakka Sterk.

Se on suloisen pehmeää.
Sitä on kiva neuloa.
Siinä on ihana ja laaja värivalikoima.
Se ihan oikeasti pitää varpaat lämpiminä.
Se ei tunnu juurikaan lörpähtävän käytössä.

No okei, kyllä se nyppyyntyy jonkin verran eikä ole ihan halvinta sukkalankaa, mutta muuten se tuntuu aika täydelliseltä.

Hirmu kauniit sukat sain siitä aikaan, tosin aika paljon johtuu myös hirmu kauniista Tiina Kuun Hovineito-mallistakin.

Innostuin tekemään itselleni keltaisen kultaiset Hovineidot sen jälkeen, kun olin tehnyt Donille hiukan vastaavat (aivan käsittämättömän kakasta langasta muuten) ja todennut, että pelättyä palmikkoneuletta on kuin onkin mahdollista neuloa. Ituhan sai samaisesta Alpakka Sterkistä omat pikkuiset sukat jo syksyllä, jolloin lankaan ihastuinkin.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Jacques Costeau -pipo




Don sai jostain päähänsä (heh heh), että haluaa "punaisen pipon, semmoisen kuin Jacques Costeaulla".

No minähän sitten neuloin semmoisen.

Malli on vanha tuttu ja hyvin yksinkertainen. Vähän jännitti millainen lopputulos tulee, kun neuloin villalangasta, mutta pitää toivoa, ettei pipo ihan lörpähdä. Nyt se näyttää vielä hyvältä. Lankana siis Gjestalin Maija, jota meni vajaat puolitoista kerää.

Hoksasin tuossa, että tässä kuussa tulee täyteen kymmenen vuotta neulomista (ja siitä bloggaamista myös). Oli siis varmaan ihan hyvä aika vihdoinkin tilata noita neuleisiin ommeltavia nimilappusia. Järkevämpi olisi tilannut niitä lyhyemmällä tekstillä ja ehkä jopa sillä kiinnisilitysominaisuudella, mutta pyh. Ihan hyviä ne on noinkin. Tuleepa harjoiteltua mielentyyneyttä ja pikkuruisia pistoja, kun ompelen merkkejä kiinni.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Saparopää ja Lammas


Eilen Idusta tuli ensi kertaa pieni saparopää.

Saparot ovat saaneet aikaan suurta intoilua, mikä tuntuu hassulta, sillä aikaisempi hiuspinni-intoilu loppui aina siihen, kun pinni laitettiin tukkaan. Ne revittiin heti pois, mutta saparot saavat olla rauhassa. Veikkaan, että tästä voimme syyttää kerhon isompia lapsia ja heidän esimerkkiään. Eikä se haittaa, sillä onhan Itu varsin viehättävä saparoissaan. Minä kuitenkin odotan suuremmalla innolla sitä, kun Idun tukka riittää Pikku Myy -nutturalle. Se sopisi luonteeseen paremmin.

Näissä kuvissa on mukana Idun rakkain pehmo, Lammas. Lammas on siitä harmillinen suosikkieläin, että siinä on soittomekanismi, eikä sen peseminen oikein onnistu. Tai kyllä minä sitä ruokasoodakylvyssä käytin, mutta nuhjuinen harmaus ei juuri kadonnut. Lisäksi Lampaan pää alkaa huolestuttavasti retkahtaa irti. Kaulan alus on jo ratkennut, enkä ole vielä keksinyt miten sen saisi korjattua, sillä kovahkoon päähän ei taida neula upota. Saas nähdä, kuinka pitkään Lammas luonamme vielä on.

Idullahan on historia lempilelujen hajallerakastamisessa, sillä vauvanukke Silmäpuoli-Sohvi joutui jo loppusijoitukseen, samoin kuin eräs toinenkin rikkikaluttu nukke. Toivon vain, että löydämme Lampaalle korvaajan, kun eron hetki tulee.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Rakennus puretaan







Koska tällä hetkellä ainoa kirjoittamisen arvoinen asia tuntuu olevan graduruikutus, taidan pysytellä vielä Imatran retkessämme.

Viime viikolla selvisi, että ne aikovat purkaa minun vanhan päiväkotini.

Sen, jonne äiti minut puolipakolla raahasi eikä kai aina edes onnistunut, sillä jäin roikkumaan kiinni takapihan porttiin.

Sen, jonne en tahtonut mennä, sillä siellä piti syödä. (Olin kai lapsena aina nirso ruoan suhteen.)

Sen, jossa suuria saavutuksiani oli, kun lopulta söin yhden puolukan.

Sen, jossa tapasin lapsuusaikani parhaan kaverin.

Sen, jossa tipuin keinulaudalta ja mursin toisen ranteeni.

Sen, josta kaikki lapset ja opettajat tulivat syntymäpäivilleni, kun täytin seitsemän.

Sen, jossa tapasin ensi kertaa tulevan ekaluokan opettajani ja ajattelin, että en ainakaan hänen luokalleen tahdo, sillä hän haisi lantulta.

En tiedä, ovatko kaikki muistot siitä paikasta niin auvoisia, mutta silti se RAKENNUS PURETAAN -lappu aidassa tuntui murheelliselta. Sillä onhan se omalla tavallaan ihan kaunis talo. Ja mitä sen paikalle sitten tulee? Tyhjä aukio, jonka näkee aina kun menee kotikotiin? Mietin sitäkin, onko parempi purkaa vanha pois, kuin jättää se rapistumaan aloilleen. En ole varma.

Jos minä saisin päättää, kunnostaisin vanhan ja toisin sinne uuden elämän.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Musta villatakkini mun








Minä en ole mikään muodin perässä juoksija taikka edes kovinkaan taidokas pukeutuja. Välillä kuitenkin yritän ryhdistäytyä sillä saralla ja vuoden 2012 tienoilla päätin, että nyt pitää vaatekaappia uusia. Että hommaan mustat housut, mustan hameen ja mustan villatakin, joiden ympärille alan garderoobia kasaamaan.

En muista mitä tapahtui housuille ja hameelle, sellaisia ei silloin kyllä tullut. Villatakkia etsin pitkään, mutten löytänyt. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin lopulta tehdä sen itse. Vaikka tiesin, ettei se tule olemaan mikään nopea projekti eikä lopputuloksestakaan ole ihan takeita. Menin kuitenkin paikalliseen, nyt jo lopetettuun, lankakauppaan ja ostin 800 grammaa mustaa Garnstudio Drops Karismaa. Ohjekin löytyi Garnstudion sivuilta.

20. heinäkuuta vuonna 2012 ryhdyin siis neulomaan itselleni mustaa villatakkia.
Se valmistui 17. maaliskuuta tänä vuonna.

Ei siis todellakaan mikään pikaprojekti. Eikä lopputuloskaan ole ihan semmoinen kuin piti. Ei tämä ole sellainen siisti käy-minkä-kanssa- ja-missä-tahansa -villatakki. Se on pikemminkin minua-paleltaa-ja-tahdon-hautautua-sohvalle-teekupin-kanssa -villatakki. Lisäksi takki on aavistuksen liian iso, sillä mittasuhteeni ovat ehtineet tässä vuosien saatossa muuttua suuntaan jos toiseenkin. Mutta ei se mitään! Olen joka tapauksessa ylpeä, että jaksoin neuloa mustan villatakin, sillä hirvittävän tylsäähän se oli.

700 grammaa Karismaa takkiin meni. En edes muista, olinko ostanut nuo napit tätä takkia vai jotain muuta varten, mutta kivasti neliöt tähän passaavat.

Outoa kyllä, haluaisin neuloa uuden villatakin...

p.s. Takkikuvista kiitos Donille. Ne on otettu Imatralla, Tainionkosken voimalaitoksen kupeessa huonona tukkapäivänä maaliskuisessa tihkusateessa.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

"Kakkua syödään!"



Puolitoistaviikkoinen pääsiäisreissumme alkoi Jyväskylän mummolasta, jonne menoa edelsi seuraava keskustelu Idun kanssa:

- Mennään mummon ja papan luo. Serkkukin on varmaan siellä.
- Kakkua syödään!
- No en tiedä onko siellä kakkua...
- On siellä!

Ja kylläpä siellä sitten olikin. Serkun kanssa leikkimisen ohessa Itu pääsi leipomaan mummon kanssa pääsiäispiirakkaa ja sehän olikin aika hyvää. Hauskinta oli kuitenkin se leipominen, sillä joulupiparit ovat edelleen taikinana pakastimessa enkä ole sitten muutenkaan tullut olleeksi pullantuoksuinen äiti. Vaikka kai joskus pitäisi, sen verran innostunut Itu on leipomishommista.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Tsuku tsuku lähdetään

Nyt se Kauan Odotettu Junamatka on takana.

Eilen istuimme Idun kanssa yhdeksän tuntia junassa ja matkasimme ukin luota kotiin. Itu on jopa noin pitkällä matkalla aika mainio matkakumppani, vain kerran alkoi vähän kiukuttaa. Päiväunet toki normaalin kolmen tunnin sijasta kestivät vain kolme varttia, mutta hyvin niilläkin jaksettiin.

Minä sain kolmivuotiaalta kanssamatkustajalta luennon Turtleseista ja hämähäkkimiehestä. Sama nuori herrasmies tarjoili Idulle porkkanatikkuja ja välipalakeksin. Toinen nuori herrasmies leikki Idun kanssa kirjastoa junan leikkipaikalla, mutta se loppui kun Idun mielenkiinto lopahti. "Sä et tottele mua!" protestoi leikkikaveri, mutta Itu viis veisasi.

Yksi asia minua alkoi vaivata matkallamme.
Nimittäin se, että toiset vanhemmat kutsuivat Itua tytöksi.

Itsehän puhun toisista lapsista luontevasti toisina lapsina, isompina lapsina tai vauvoina. Ihan vain siksi, ettei sillä sukupuolella ole mitään väliä tuossa iässä (jos on myöhemminkään) ja että kaikista lapsista nyt vaan ei pysty sitä sukupuolta päättelemään ulkonäön perusteella. Minä siis sanon, että älä ota kirjaa toisen kädestä, nyt on toisen lapsen vuoro, anna vauvan mennä ensin ja niin edelleen. Siksi oli hämmentävää kuulla Itua koskevia lauseita; tyttö oli siinä ensin, varo kun tyttö laskee liukumäestä... Hämmentävää tämä oli siksi, etten ollut huomannut oman puhuttelutapani olevan niin erilainen. Hämmentävää oli myös se, että löysin itseni pohtimasta sitä, voiko joku pahastua siitä, että kutsun hänen lastaan, hmm, lapseksi...

Oli siis varsin ajatuksia herättävä junamatka ja ensimmäistä kertaa ei tullut sitä noin kuuden, seitsemän tunnin kohdalla tapahtuvaa hyytymistä, että eikö tämä matka ikinä lopu. En minä silti ihan ensi viikolla tahtoisi uudestaan mennä.