Sielunmaisemia
Muistan edelleen, kun ensimmäistä kertaa tulin autolla Ouluun.
Kun Don elokuisena sunnuntaina 2009 ajoi ja tulimme moottoritien alkuun Liminkaan.Muistan miten autiolta kaikki näytti. Tasaisena laakeana leviävät pellot moottoritien molemmin puolin. Puut jossain kaukana horisontissa, yksinäisinä ja kasaan painuneina harmaan taivaan alla.
Näinä vuosina olen siihen litteyteen tottunut.
Mutta en minä siitä edelleenkään pidä.
Rovaniemen aikoina Ounasvaara teki taivaanrantaan paljon tutumman muodon. Ja niin tekevät näillä talvilomareissuilla Kuusamon vaarat, vaikka paljon etelämmästä olenkin kotoisin. Jo Keski-Suomessa on tuttuja kumpuja ja korkeuseroja samanlaisia kuin Etelä-Karjalassa.
Aaltoilevia horisonttilinjoja, jotka eivät tee alastomaksi ja paljasta heti kaikkea.
Viime kesänä käytiin viikon reissulla Lapissa, jonne luonnollisesti ajettiin Pohjanmaan kautta. Kyllä se tällaiselle länsisuomalaiselle oli outoa, kun yhtäkkiä ei ollut yhtään mäkiä eikä mitään. Pelkkää tasaista maata. Peltoa, jossa nökötti lato toisensa perään. Yhtäkkiä ymmärsin, mistä Klamydia laulaa siinä jossain Latomeri-kappaleessaan.
VastaaPoistaMun oma sielunmaisemani ehkä löytyi sieltä Kalajoen hiekkasärkiltä. Jos olis aina kesä, niin voisin jäädä sinne lopuksi elämääni! <3
Joo, ei se ole normaalia tämmöinen tasaisuus. :)
PoistaOlen kerran käynyt Kalajoella, joten jaan tunteesi. Ikuisena kesänä minäkin oisin siellä.