Omassa huoneessa

Ensimmäinen yö uudella maailmanjärjestyksellä on takana.

Viikon verran meni vieraita kestitessä, mutta asunnon vapauduttua taas pelkästään omaan käyttöön, päätimme kokeilla mitä mieltä Itu on omassa huoneessa nukkumisesta. Harkitsimme asiaa jo tänne muuttaessa, mutta silloin tuntui helpoimmalta nostaa pinnasänky meidän makuuhuoneeseemme. Eilen puolestaan tuntui sopivalta hetkeltä muuttaa nukkumajärjestelyä.

Itu on siitä kiitollinen lapsi, että hän ei käytännössä koskaan itke öisin. Hän jumppaa. Kiivaasti. Kääntää pään jalkopäähän tai uusimpana hupsutuksena pyörähtää vatsalleen. Mutta ei itke eikä muutenkaan mekasta, paitsi aamuisin, kun on suoritettava äänen avaus kiljahduksin. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että kuulovammani ansiosta minä en ilman itkuhälytintä (jonka toisen yksikön rikkinäinen johto eliminoi mahdollisuuden pitää laite päällä koko yön) kuule toisessa huoneessa tapahtuvaa toimintaa, ainakaan unen läpi. Etenkään kun minun äidinvaistoni ei ole niin herkkä, että aistisin lapseni jokaisen pihahduksen lähikaupalta asti.

Onneksi on isi.

Isi siihen jumppaamiseen havahtui aamuviideltä ja kävi rauhoittamassa vallattomat jalat. Seuraavan kerran Itu kaipasi toimenpiteitä seitsemältä, kun oli kellahtanut mahalleen eikä päässyt siitä asennosta pois. Samalla hän pääsi syömään "yö"maitonsa, ennen kuin jatkoi jumppaamista ja uniaan minun vieressäni.

Ensimmäinen yö omassa huoneessa meni siis paremmin kuin hyvin.
Toivottavasti sama meno jatkuu vastakin, vaikken toki rohkenekaan tällaiseen helppouteen vielä tuudittautua.