Valkoisia sohvia ja lasipöytiä
Aloitetaanpa helmikuu kärkkään kriittisellä sisustus- ja arkkitehtuurikommentoinnilla, koska näistä aiheistahan minä toki tiedän valtaisan paljon.
Minulla ei ole tapana lueskella sisustuslehtiä, mutta männäviikolla bongasin Rukan mökiltä jonkun aiemman vieraan sinne jättämän Glorian koti -lehden tammikuun numeron. Kyseisestä lehdestä löysin suomalaisen muotoilun vaikuttajan ja vapaan toimittajan Kaj Kalinin (josta en ole koskaan kuullutkaan) kolumnin Punaisten talojen kaipuu. Koska hän on, kuten mainittua, suomalaisen muotoilun vaikuttaja, ja vieläpä samaa mieltä minun kanssani, rohkenen vetää tästä johtopäätöksen, että minun valistunut näkemykseni ei ole ihan vailla järjen hiventä.
Sillä. Minä en voisi kuvitellakaan asuvani vitivalkoisessa laatikossa, joka on täynnä valkoisia sohvia ja lasipöytiä, kirjoittaa Kaj Kalin ja tiivistää ah niin nasevasti sen, mitä mieltä minä olen tästä (ilmeisesti edelleen) vallalla olevasta valkoisesta kaudesta ja mistä syystä sisustuslehtien satunnainenkin selailu särkee sieluni sopukoita. Valkoiset kodit. Oi te trendikkäät valkoiset kodit valkoisine seininenne, valkoisine sohvinenne, kliinisine ruokailutiloinenne, hengettömine atmosfääreinenne! Hailakka beessi tai laimea harmaa ovat ainoita väriläikkiänne, olkoon talossa kuinka monta kissaa, koiraa tai lasta tahansa. Miten kukaan voi asua sellaisessa valkoisessa, tyhjässä, kylmässä, sieluttomassa kodissa? Eihän se ole koti laisinkaan.
Värit vaikuttavat. Värit ovat mielemme äänetöntä musiikkia. Ei ihme, että kansamme soi mollissa. Näin huokailee Kaj Kalin värien perään ja saa minut yhtymään samaan kuoroon. Eikä tässä vielä kaikki. Sen lisäksi, että valkoiset asunnot pelottavat ja kammoksuttavat minua (enkä tiedä luotanko ihmisiin, jotka asuvat sellaisissa), saan näppylöitä myös kloonikylistä. Noista uusista asuinalueista, joita nousee kuin sieniä sateella, ja joissa talot toistavat samaa kaavaa. Sama väri, sama materiaali, sama katon kallistuskulma. Yhden sellaisen ohi köröttelen nykyään bussilla joka päivä. Vaaleankeltaiset puutalot, punainen peltikatto. Pelottavaa.
Onko se sitten kiva selittää miehelleen kun tyttöjen kanssa vietetyn illan jälkeen ei erotakaan omaa taloa naapurin mökistä ja aamulla herää vahingossa naapurin Penan vierestä?! Mikä siinä on, että kaikki pitää tasapäistää aina taloista lähtien?
p.s. Jos sinulla on valkoinen koti, älä pahastu, sillä tämä on vain minun mielipiteeni. Kerro mieluummin miksi valkoinen. Mitä vikaa väreissä on?
Minulla ei ole tapana lueskella sisustuslehtiä, mutta männäviikolla bongasin Rukan mökiltä jonkun aiemman vieraan sinne jättämän Glorian koti -lehden tammikuun numeron. Kyseisestä lehdestä löysin suomalaisen muotoilun vaikuttajan ja vapaan toimittajan Kaj Kalinin (josta en ole koskaan kuullutkaan) kolumnin Punaisten talojen kaipuu. Koska hän on, kuten mainittua, suomalaisen muotoilun vaikuttaja, ja vieläpä samaa mieltä minun kanssani, rohkenen vetää tästä johtopäätöksen, että minun valistunut näkemykseni ei ole ihan vailla järjen hiventä.
Sillä. Minä en voisi kuvitellakaan asuvani vitivalkoisessa laatikossa, joka on täynnä valkoisia sohvia ja lasipöytiä, kirjoittaa Kaj Kalin ja tiivistää ah niin nasevasti sen, mitä mieltä minä olen tästä (ilmeisesti edelleen) vallalla olevasta valkoisesta kaudesta ja mistä syystä sisustuslehtien satunnainenkin selailu särkee sieluni sopukoita. Valkoiset kodit. Oi te trendikkäät valkoiset kodit valkoisine seininenne, valkoisine sohvinenne, kliinisine ruokailutiloinenne, hengettömine atmosfääreinenne! Hailakka beessi tai laimea harmaa ovat ainoita väriläikkiänne, olkoon talossa kuinka monta kissaa, koiraa tai lasta tahansa. Miten kukaan voi asua sellaisessa valkoisessa, tyhjässä, kylmässä, sieluttomassa kodissa? Eihän se ole koti laisinkaan.
Värit vaikuttavat. Värit ovat mielemme äänetöntä musiikkia. Ei ihme, että kansamme soi mollissa. Näin huokailee Kaj Kalin värien perään ja saa minut yhtymään samaan kuoroon. Eikä tässä vielä kaikki. Sen lisäksi, että valkoiset asunnot pelottavat ja kammoksuttavat minua (enkä tiedä luotanko ihmisiin, jotka asuvat sellaisissa), saan näppylöitä myös kloonikylistä. Noista uusista asuinalueista, joita nousee kuin sieniä sateella, ja joissa talot toistavat samaa kaavaa. Sama väri, sama materiaali, sama katon kallistuskulma. Yhden sellaisen ohi köröttelen nykyään bussilla joka päivä. Vaaleankeltaiset puutalot, punainen peltikatto. Pelottavaa.
Onko se sitten kiva selittää miehelleen kun tyttöjen kanssa vietetyn illan jälkeen ei erotakaan omaa taloa naapurin mökistä ja aamulla herää vahingossa naapurin Penan vierestä?! Mikä siinä on, että kaikki pitää tasapäistää aina taloista lähtien?
p.s. Jos sinulla on valkoinen koti, älä pahastu, sillä tämä on vain minun mielipiteeni. Kerro mieluummin miksi valkoinen. Mitä vikaa väreissä on?
Oon niin samaa mieltä! Sekä noista valkoisista kodeista että kloonikylistä.
VastaaPoistaItsellänihän siis toki on valkoista, niin kuin sohvapöytä ja tv-taso, mutta kaikki muu niiden ympärillä on värikästä. Tykkään hirmusti väreistä eikä minkään tarvitse sointua mihinkään, kun kaikki sopii yhteen. Paitsi se beige ei sovi tänne.
Joskus esim. junan ikkunasta katselen tuollaisia kloonikyliä, jotka sijaitsevat jossain pellolla. Niiden ympärillä ei ole mitään eikä niiden talojen välissä ole mitään (niin kuin metsää tai edes pensasaitoja). Siinä ne kököttävät saman näköisinä kaikkien nähtävillä.
Olen aika samoilla linjoilla kanssasi että väriä pitää olla. Makkarissa punainen seinä ja olkkarissa hallitsevin seinä terracottaa. Jos mulla olis valkoinen koti se pitäis olla tanskalaistyyliin jossa olis väriä kaikissa muissa elementeissä paitsi seinissä ja lattioissa. Toisaalta olis kiva joskus kokeilla jaksaisko sitä valkoista kuinka kauan ennenko olis taas punainen maalisuti kädessä..
VastaaPoistaMun koti kylpee väreissä. Ei käy valkoinen minullekaan.
VastaaPoistaPunainen, oranssi Jesh!
kuulemma pitkä oleskelu liian punaisessa huoneessa saa ihmiset stressin partaalle..enpä ole huomannut.
Ja joku viisas on sanonut että siisti huone on tyhjän mielen kuvajainen...samaa voisi sanoa valkoisesta, yök.
Tässä kaksi usein kuultua vasta-argumenttia:
VastaaPoista-Helpompi myydä eteenpäin
-Siihen väriin kyllästyy nopeasti. (Valkoiseen ei jostain syystä kyllästy milloinkaan)
Tiina, hyvä tuo sun värilogiikkasi. Itse tein samantapaisen päätelmän vaatteiden suhteen. Päätin, että jos jostain väristä tykkään, niin kyllä se silloin pukee mua. :)
VastaaPoistaHenrietta, no siis tuo on ainoa mahdollinen tapa valkoisen käyttöön, että se on ikäänkuin taustakangas kaikelle muulle värille. Mutta saattaispa siihenkin itse kyllästyä.
Kytsätär, yhdessä edellisessä asunnossa oli kokonaan punainen huone, mutta ei se ahdistanut. Siellä vaan oli aina lämmintä. :)
Hanna, myyntiä vartenhan sitä ihminen kodin itselleen tekee... Ehkä valkoiseen ei kyllästy, mutta hulluksi se voi tehdä. ;)
Mä tykkään, että asunnossa värit ei riitele keskenään eikä yleisilme oo sekava eli valitaan maksimissaan neljä väriä, jotka sopii mun silmään (ei, beige ei ole yksi niistä) ja sitten sisustetaan niitten mukaan. Valkoinen on niistä yksi ja musta sitten toinen, loput vaihtelee fiiliksen mukaan. Seinät on meillä valkoiset tasan siitä syystä, ettei täällä saa maalata, vaan heti, ku on se oma asunto joskus hamassa tulevaisuudessa, nii johan alkaa seinille tapahtua! :p Tiivistettynä väriä saa ja pitääkin olla, muttei liikaa.
VastaaPoistaAh, tuosta valkoisten seinien kirosta kärsin itsekin tällä hetkellä, kiitos opiskelijasolun, jonka seinille ei saa edes ripustaa mitään.
VastaaPoistaMutta tämä onkin sitten mielenkiintoinen kysymys, että milloin väriä on liikaa. Mun mielestä ei välttämättä koskaan. :)
Katteleppa niitä värejä rapulassa. Esim. värikkäät verhot saavat päänsäryn pahenemaan ^2.
VastaaPoistaSitäpaitsi ei Ikeassa myydä muuta kuin valkoista _o_
Ei passaa juoda viinaa jos ei pää kestä. Amatööri.
VastaaPoista