Nupullaan

En enää muista kuinka monta vuotta siitä on, kun äiti irrotti omasta posliinikukastaan minulle pistokkaan. Laittoi sen pieneen ruukkuun ja ripusti kotikodin huoneeni ikkunaan. Vähän kasvettuaan posliinikukalla oli tapana ruveta kukkimaan niihin aikoihin, kun minä olin menossa Imatralle. Monesti haikailin sen mukaanottamista, mutta en koskaan tehnyt niin, sillä pelkäsin ettei se kestä pimeyttä ja ei-niin-paneutuvaa hoitoa. Olihan sillä äidin luona varsin lokoisat oltavat; seuraa ja valoisa ikkuna.

Äidin marraskuisten hautajaisten jälkeen posliinikukka matkasi Ouluun. Olisi se voinut sinnekin jäädä, mutta isä ei ehkä olisi ollut yhtä puheliasta seuraa. Posliinikukka pääsi olohuoneen ikkunan eteen roikkumaan. Huomasin suhtautuvani siihen vähän neuroottisesti. Annanko liikaa vettä? Liian vähän? Onko sen kylmä? Onko liian pimeää? Alkoi tuntua siltä, että kukka on pakko saada pysymään elossa, mutta ei se minusta viherpeukaloa silti saanut. Kastelin kun muistin, enkä juuri rupatellut, kun ei se ole tapanani ollut.

Eilen tuli kuluneeksi neljä kuukautta äidin kuolemasta.
Leikkelin viirivehkasta kuivia lehtiä ja yritin olla näkemättä orkidean kuivahtamaan päässeitä kukkavanoja, koska en tiedä mitä niille pitäisi tehdä. Muuta kuin yrittää olla näkemättä niitä. Sattumalta vilkaisin myös posliinikukkaa.

Siinä oli nuppuja.

Eihän se vielä tarkoita, että minulle on kehittynyt viherpeukalo, tai että kahdenkymmenen vuoden päästä pääsen samasta kasvista irrottamaan Idulle pistokkaan ja tuntemaan suurta historian jatkumoa, mutta silti se ilahdutti yllättävän  paljon. Nuo pienet, vaalenpunaiset, vielä supullaan olevat nuput.

Voi auetkaa pian!