"Kikkaaa, kikkaaa"

Nyt kun Itu on saavuttanut vuoden ja viiden kuukauden iän, asioiden tekeminen hänen kanssaan alkaa pikkuhiljaa onnistua. Toki jos yritän laittaa ruokaa, jalassani on kiinni pieni ulvova kurttunaamainen berserkki, mutta esimerkiksi ulkoilu on jo jotain muutakin, kuin pelkkää vankkureiden lykkimistä.

Itu osaa jo kaivaa (tai ainakin heiluttaa lapiota maata vasten) ja hetken aikaa peljätty keinuminen on alkanut taas maistua. Parhaimmillaan kiikussa istuu leveästi hymyilevä olento, joka toistelee riemastuneesti "kikkaaa, kikkaaa". Oletan sen tarkoittavan kiikkumista.

Lähileikkipuistomme sijaitsee kuusikon keskellä, joten siellä maa on vielä jäinen. Tänään keksin viedä Idun toiselle leikkipaikalle vähän kauemmas, koska siellä on avarampaa ja siten varmasti sulempaa. No ei ollut. Ihan yhtä jäistä ja rutkasti vetisempää, minkä seurauksena lähdimme etuajassa kotiin nilkasta kankkuun asti märän lapsen kanssa. Ei ollut hyvä idea molskahtaa polvea myöten lätäkköön.

Täytyy sanoa, että Idun keltainen välikausihaalari oli varsin onnistunut ostos. Syksyllä se oli hiukan iso, mutta ei menoa haitannut, ja mahtuu vieläkin kuten ujosti toivoin. Lisäksi haalari on minusta edelleen kertakaikkisen mainion näköinen, joskaan ei enää ihan niin kauniin keltainen kuin ostamisen hetkellä. Tietystä syystä. Se myös pitää vettä ihan kelvollisesti, kuten eilinen ihmiskokeeni (vesipilari, mikä sen on?) osoitti. Samaten ovat edelleen vedenpitävät nuo 35 vuotta vanhat Nokian kumisaappaat, joissa minäkin olen joskus taapertanut.

Tuon vesisateessa suoritetun ihmiskokeen aikana aloin kylläkin pohtia omia kasvattajan kykyjäni. Huomasin nimittäin etsiväni Idulle ne makoisimmat vesilätäköt ja näyttäväni esimerkkiä, kuinka niihin kannattaa hypätä...