Jäässä aivoja myöten

Päätin olla reipas ja viedä lapseni ulkoilemaan matkalla kaupunkiin.

Se oli virhe.

Oli meinaan hippasen kylmä taapertaa etanavauhtia Oulujoen rantaa. Etanavauhtia siksi, että itse saisin otettua valokuvia ja siksi, että vauva ehtisi nukkua ulkona mahdollisimman pitkään. Sekä siksi, että ihmisen inhottavaksi äitynyt kantapää ei kipeytyisi.

Jossain kohtaa ehdin jo luulla, että nyt siellä naarataan jotakuta poloista joesta. Aika pian onneksi tajusin, että naarauksen kohteena olivat kalat ja että vihdoin pääsin todistamaan sitä kuuluisaa lippoamista. En muuten jäänyt sitä kovin pitkäksi aikaa todistamaan.

Puolen tunnin reippaaksi kävelyksi muuttuneen matelun jälkeen menin lämmittelemään kirjastoon ja tokihan Itu siihen heräsi. Eikä hän sitten suostunutkaan nukkumaan ennen kuin kotimatkalla autossa kun ihana Don tuli töiden jälkeen meidät bussimatkalta pelastamaan. Kahvilassakin piti Idun huudella viereisiin pöytiin ja irvistellä juuri niille ihmiselle, jotka eivät mitään huomiota häneen kiinnittäneet.

Kotimatkalla nuori villi-ihminen siis nukahti ja minä odottelin hänen kanssaan autossa, kun Don kävi kaupassa. Lähetin reaaliaikaisesti ostoslistaa WhatsAppin kautta ja sain vastauksen, että hitsi kun kännykkä unohtui autoon.

Nanosekunnin ajan manasin mielessäni tätä ikävää sattumusta.

Ilmeisesti muutama aivosolu ehti jäätyä matkalla.