tiistai 25. helmikuuta 2014

Sinistä ja pinkkiä

Uusi äitiyspakkaus on julkaistu.

Ja samalla on julkaistu tuhat ja kaksi mielipidekirjoitusta siitä, kuinka uusi(kin) pakkaus on niin poikamainen ja ei kyl tuu tytöllä tuota turkoosia/ruskeeta/oranssia/mitäliemilloinkin pidettyä ja voisko olla vähän tyttömäisemmät värit ja kyl se tyttö näyttää ihan pojalle jos sille ton turkoosin potkupuvun laittaa.

Tiedän. Minun ei pitäisi mennä lukemaan niitä keskusteluja kun tiedän jo etukäteen, että verenpaine siitä vain nousee. Silti aina menen ja aina jaksavat ihmetyttää joidenkin ihmisten rajoittuneet värinäkemykset. Kaiketi he sitten itse kulkevat jatkuvasti sukupuolensa "edellyttämissä" väreissä.

Meillä ei kuljeta, ja tyttöä myös työnnellään "poikien" vaunuissa. Naapurin muori nimittäin lasta näkemättä taannoin totesi, että "poikahan siellä tietysti on", enkä tiedä mihin muuhun kuin tummansinisiin vaunuihin hän sen päätelmänsä perusti.

Lapsen näkeminen tuskin olisi juurikaan avittanut sukupuolittamisessa, kun Itua ei siis mitenkään jatkuvasti pinkeillä röyhelöillä kuorruteta.

Meidän äidin tekemää


Sunnuntaina jouduin mielenhäiriöön ja keittelin Ituselle ruokaa tuleviksi viikoiksi (se on tosi tarpeellista, koska tyyppi lussuttaa nykyisellään puolikkaan bataattisydämen päivässä ja siitäkin suurin osa päätyy ruokalapulle). Nyt jo aiemmin pakastimeen tehtyjen bataatti- ja päärynäsoseiden lisäksi syödyksi tulemista odottavat luomukesäkurpitsasoosi, luomuluumusoosi ja luomuriisipuuro. Siinä vaiheessa kun siivilöin täysjyväriisistä tehosekoittimella jauhamaani riisijauhoa, mietin hetken että onko tässä järkeä.

No en tiedä onko, mutta onhan sitä ihmisellä harrastuksia oltava.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Syyskääryle vs. syöpäkääryle

Tässä meidän pienoisessa asunnossamme on se hirveen kiva puoli, että etupihalla on katos ja takapihalla appiukon viime kesänä tekemä terassi. Ne on hirveen kivoja juttuja, kun on lapsi. Koska sen lapsen voi hirveen kivasti laittaa vaunuihin ja nukkumaan sinne katokseen taikka terassille. Siellä se syyskääryle sitten voi hirveen kivasti tuhistella pitkät päiväunet, että äiti ehtii esim. bloggaamaan sillä aikaa.

Hirveen kiva asia on myös naapuri, joka käryttelee syöpäkääryleitä. Joko etupihalla tai takapihalla. Ei voi tietää missä milloinkin taikka että mihinkä aikaan. Paitsi että talvella varmaan vain etupihalla, koska takapiha on lumen vallassa. Että on hirveen kiva laittaa se syyskääryle sinne pihalle altistumaan niille syöpäkääryleille.

Että semmoiset terveiset itkuhälytininsinööreille, että lisätkää siihen joku käryntunnistin.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Kotihortonomin koettelemukset


Minä en todellakaan ole mikään viherpeukalo ja siitä syystä otan lahjanakin vastaan mieluummin leikkokukkia. Niiden kun on tarkoituskin kuolla kohtalaisen lyhyen ajan sisällä, niin sepä ei sitten niin harmitakaan toisin kuin jonkun hyvissä käsissä äidiltä tyttärelle kestävän huonekasvin yllättävä ja pikainen menehtyminen. Koska suhteeni ruukkukasveihin on siis varsin tulenarka, olen enemmän kuin iloinen viiripäävehkamme viidestä valkoisesta kukasta. Pelkkä vehkan elossapysyminen jo useamman vuoden ajan on sekin melkoinen ihme, saati sitten, että se vielä herkesi kukkimaan noin runsaasti. Etenkin kun edellisestä (ja ensimmäisestä) kukinnasta on vasta reilut puoli vuotta.

Lisäjännitystä Kirsikkapuiston kotihortonomin kevääseen tuo lahjaksi saatu perhosorkidea. Se kesti jo matkan Imatralta Ouluun ja on edelleen elossa. Mutta kuinka pitkään...

perjantai 21. helmikuuta 2014

Identiteettikriisi

Vuonna 2007 luulin tietäväni mitä elämältä haluan.
Mitä pitäisi tehdä, kun huomaa tulleensa identiteetin kannalta merkittävään taitekohtaan?

Olen aina ollut kirjaihminen, sitä myöten myös kirjahyllyihminen. Suuri hetki oli vuonna 2007 kun sain ensimmäisen ikioman ja kunnollisen (no, ainakin ison) kirjahyllyn. Ikean Billyn, joka edelleen töröttää olohuoneen nurkassa.

Sittemmin "kirjastoni" on kasvanut vielä yhdellä hyllyllä, vaikka se pitikin vauvan tavaroiden tieltä toimittaa varastoon viime syksynä. Kirjakokoelmaa karsittiin jo aikaisemmin loppukesästä, kun myin Siivouspäivän aikana viisi laatikollista kirjoja. Siitä huolimatta kirjoja riittää edelleen niin, että hyllyt tursottavat täpötäysinä. Sähköinen kirjahan ei ole minulle vaihtoehto, sillä kirjassa tärkeintä on juuri se kokonaisuus. Kansikuva, materiaali, sivujen havina.

Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että henkinen eheyteni ja sielullinen hyvinvointini edellyttää uutta kirjahyllyn tyhjennystä. Ja materiasta luopumista muutenkin, mutta jotenkin se nyt kulminoituu tuohon kirjahyllyyn, koska se on niin iso sisustuksellinen elementti.

Mutta mitä jää minusta jäljelle, jos kirjastoni kuihtuu lähes olemattomiin?

torstai 20. helmikuuta 2014

Bataattia beibelle



Eilen ryhdyttiin tutustuttamaan Itua kiinteämpään ravintoon. Minullahan on kunnianhimoisena tavoitteena tehdä itse ainakin pääosa lapsosen ravinnosta, joten toissailtana höyryttelin bataatin ja surautin sen sauvasekoittimella soosiksi. Ensimmäinen teelusikallinen ei aiheuttanut suurempaa hämmennystä ja aika pian Itu ryhtyi aukomaan suutaan ja punnertamaan kohti lusikkaa lisää saadakseen. Pieni naama oli kyllä mutustamisen aikana aikamoisella nyrpistyksellä, mutta ilmeisesti kokemus kokonaisuudessaan oli hänestä ihan miellyttävä. Tämänpäiväinen toinen bataattitarjoilu puolestaan päättyi parkumiseen, joten ei se vielä ihan varmaa ole tykätäänkö meillä bataatista.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Neljännesvuosikatsaus

Tuijotusta kuukauden iässä.
Ensimmäinen kvartaali äitinä tuli täyteen viikko sitten. Tänä aikana olen kasvanut ihmisenä noin sentin, sillä terveyskeskuksen mittauksessa paljastui, että olenkin lähes 187 senttiä pitkä, enkä 186 senttiä kuten olen luullut. Henkistä kasvua en usko juuri tapahtuneen.

Itu on osoittautunut mainioksi tyypiksi, joskaan hän ei enää näytä menninkäiseltä. Se lieneekin ainoa asia, jota lapsellisen elämän alulta toisinaan kaipaan. Höpöhöpöksi osoittautui ainakin se, että kivunlievityksetön synnytys olisi jotenkin henkistävä kokemus ja saisi sädekehän säkenöimään. Tahi että kaikki lapsen maailmaansaattamisen tuskat kaikkoaisivat mielestä sillä hetkellä kun saa palleroisen nyytin syliinsä. Ehkä jollakulla näin onkin, mutta koska itse jouduin tilanteeseen pyytämättä ja yllättäen (synnytys kokonaisuudessaan kesti siis noin kolme ja puoli tuntia), traumatisoiduin sen verran, että tilaisuuden saatuani kävin puimassa asiaa kätilön kanssa. Mikä olikin miellyttävä ja hyödyllinen kokemus.

Höpöhöpöksi on paljastunut myös se, että sitä jotenkin syntyisi äidiksi sillä hetkellä kun näkee rakkautensa hedelmän. Pah. Ensimmäiset kaksi kuukautta meni ihmetellessä mistä tuo minityyppi on tänne tullut ja miksi sille puhuttuaessa minua sanotaan äidiksi. Sitten äidittely alkoi jotenkin sujua puheessa, mutta en kyllä tiedä tunnenko vieläkään itseäni äidiksi. Tai että miltä sen nyt sitten edes pitäisi tuntua.

Aika tarkalleen kvartaalin verran meillä myös harrastettiin imettämistä. Ensin maitoa ei tullut, sitten tuli, mutta Itu alkoi nirsoilla ja joko parkua tai naureskella maitobaarin äärellä. Tiedä sitten kumpi on mieltäylentävämpää. Minä myös huomasin (vaikka tätä ei varmaan saisi ääneen sanoakaan), että en oikeastaan edes pidä imettämisestä ja hetkittäin koin jopa ahdistavana sen, että joku roikkuu kiinni minussa. Kaikki osapuolet ovat siis tyytyväisempiä nyt, kun maito tarjoillaan pullosta.

Entä mitäpä Itu on kolmessa kuukaudessa oppinut? No vaikka sun mitä. Kuten vaikka naureskelemaan peilikuvalleen, tarttumaan tuttiin ja lähes laittamaan sen itse suuhunsa. Lisäksi hän yrittää sitkeästi punnertaa istuvaan asentoon ja jatkaa menestyksekkäästi jo masuvauvana aloittamaansa jumppakärpäsen uraa. Parhaat yöunet tulevat "barbapussissa" (Barbababa-kuvioinen unipussi) ja ne kestävät noin kaksitoista tuntia parissa erässä nukuttuina. Aamulla Itu heräilee yleensä hyväntuulisena ja naureskelevana, toisin kuin äitinsä.

Kaikenkaikkiaan Itu on osoittautunut niin leppoisaksi vauvaksi, että melkein hävettää. Ja samalla pelottaa, että milloin leppoisuus lakkaa. Onko tämä vain tyyntä myrskyn edellä?

tiistai 18. helmikuuta 2014

Talvilomalla



Viime viikko vietettiin talvilomaa. Mökkeiltiin hiukan ja juhlittiin anopin kuusikymppisiä. Esiteltiin Itua kavereille ja tavattiin (vielä hetken aikaa) ainokainen pikkuserkkukin. Kohtaamisessa oli tiettyä vastentahtoisuutta ("vauvat ovat tyhmiä", tuumasi pikkuserkku), mutta kyllä se lopulta sujui ihan kivasti. Imatran mummilassa nautimme Donin kanssa iltalomasta kylpylässä ja olihan siellä Rossossa pakko käydä carbonarat syömässä. Ei näkynyt Antskua siellä.

Tänään viimeistäänkin palattiin arkeen kolmekuukautisneuvolassa, jossa yleensä aurinkoinen ihmistaimi löysi sisäisen berserkkinsä. Miten voikin pienestä ihmisestä lähteä niin paljon ääntä!

maanantai 17. helmikuuta 2014

Onnentoivotuksia

Ystävä sai melkein kuukausi sitten tyttären ja minulla kesti nolottavan kauan saada onnittelukortti matkaan. Valmiina kortti kyllä ehti olla jo hetken aikaa, mutta jotenkin matka lipaston päältä postilaatikkoon tuntui liian vaivalloiselta. Lopulta se kuitenkin lähti matkaan kera pienten töppösten.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Hyvää ystävänpäivää

Päivänä muutamana annoimme Ituselle sormivärejä ja hän sitten ystävällisesti painalsi pienoisen käden- ja jalanjäljen paperille*. Originaalit lykkäsin vauvakirjan väliin, mutta sitä ennen skannasin ne askartelukäyttöön. Tällaisilla korteille siis ilahdutettiin sukulaisia ystävänpäivän kunniaksi.

Ja näissä merkeissä toivotan myös blogiystäville ihanaa päivää!

*Tapahtumain kulku ei todellisuudessa ollut ehkä ihan näin siloisa, vaan saattoi sisältää torkkuvan vauvan, vessan lattialla istuvat vanhemmat ja pesukoneen kyljestä löytyvät sormiväritahrat sekä kasan kosteuspyyhkeitä, joilla väri pikkuruisista sormista poistettiin.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Onnentoivotuksia

Anopille napsahtaa 60 vuotta mittariin ihan näinä päivinä ja sen johdosta onnittelimme tällaisella kortilla.

torstai 6. helmikuuta 2014

Etikettiongelma

Aina kun olen vankkureiden kanssa kävelyllä ja vastaan tulee toinen vankkuristi, tulee tunne että pitäisi tervehtiä. Samalla tavalla kuin motoristit tai rekkakuskit tai karavaanarit tekevät. Ja kuulema koirankävelyttäjät. En kuitenkaan tiedä millainen etiketti vankkurimaailmassa vallitsee, joten en ole uskaltanut ruveta moikkailemaan. Etten saa ihan kylähullun mainetta.

Facebookissa asiaa pohtiessani yksi kaveri ehdotti systeemiä, jossa vankkureihin voisi laittaa jonkin merkin silloin, kun kontaktin otto sopii. Vastaavasti taas vaikka punainen huivi kopan reunassa voisi kertoa siitä, että on parempi pysytellä omalla puolella tietä.

Huomaan, että tässä lapsellisessa elämässä on vielä paljon kysymysmerkkejä.