Leivonnasta ja läheisyydestä



Eilen leivoimme Idun kanssa gluteenittomia mustikkamuffinsseja. Ajatus lähti siitä, kun hän katsoi tabletilta jotakin lasten leivontaohjelmaa ja alkoi tohkata, että tahtoo myös leipoa. Satuin olemaan helposti suostuteltavissa, koska sillä onnistuimme välttämään ulos myrskytuuleen menemisen.

Itu on jo varsin taitava leipoja. Siitä en voi ottaa kunniaa itselleni, sillä eniten Itu on leiponut mummon kanssa. Näppärästi pikkuleipuri sekoitti taikinaa ja varsin tarkasti annosteli sitä muffinssivuokiin. Välillä homma tosin keskeytyi onnelliseen hykertelyyn, niin kivaa leipominen oli.

Ilmeisesti leivontaa pitäisi harrastaa vähän useamminkin. Voisimme vaikka ottaa maanantain leivontapäiväksi, sillä tätä nykyä se on ainoa päivä, jolloin olemme Idun kanssa aamupäivät kaksin kotona. Kolmena aamupäivänä hän käy yksin kerhossa ja perjantai-aamupäivät vietämme yhdessä perhekerhossa. Olen huomannut, että tällainen rytmi on minulle aika sopiva. Jos jotain olen tässä hippusta vaille kolmen vuoden äitiyden aikana oppinut, niin sen, että minusta ei saa tekemälläkään ns. ammattiäitiä. Olen keksinyt termin kuvaamaan äitejä, joiden elämä pyorii kodin ja lasten ympärillä ja jotka eivät edes kaipaa muuta. Semmoisia, jotka osaavat, jaksavat ja haluavat keksiä kotona viihdykettä ja virikkeitä lapsukaisille. 

Minusta ei siihen ole ja se on valjennut aika kirkkaasti. Onneksi myös Idun rohkealle ja sosiaaliselle luonteelle tuntuu sopivan kerhopäivien viettäminen lajitovereiden joukossa. Vaikka Itu on rakkain olento maan päällä, en halua olla hänen kanssaan 24/7/365. Sellainen symbioosi ei tekisi meille kummallekaan hyvää.

Leivontapäivät sen sijaan voisivat tehdä hyvää. Vaikka pieni leipuri hiivamme ei ensialkuun ollutkaan tyytyväinen kättemme tuotoksiin. Kun hän lopulta tottui pettymykseen siitä, että lämmin muffinssi ei irronnutkaan paperivuoasta vaan sen joutui syömään lusikalla, ilme lopulta kirkastui.

Kommentit

  1. Ihanaa, että joku muukin myöntää tuon! Minäkään en halua olla koko aikaa lapsen kanssa, vaan tehdä omiakin juttuja, MUTTA SILTI rakastan tuota pikkutyyppiä. Uhmahetket saisi silti jäädä väliin.. leipomista voisi kyllä alkaa harrastaa Jusunkin kanssa enempi. Tykkää sekoittaa ja mittailla aineita ja syödä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakkohan se on myöntää kun on totta kuitenkin. En oo vielä keksinyt ketään, jonka kanssa tahtoisin olla ihan koko ajan, en edes Donin.

      Se maistelu unohtuihin mainita, sillä pikku sormi kyllä eksyi jokaiseen muffinssivuokaan... Pitäähän taikinan tasalaatuisuus jotenkin tarkistaa. :D

      Poista
    2. Tuntuu, että kaikki ei myönnä sitä tai sitten ovat jotain superäitejä.

      Poista
    3. Minun maailmassani on itsestäänselvyys, että ihan jokainen tarvitsee omaa aikaa. En tiennyt, että se pitää erikseen käydä jossain julkisesti myöntämässä.

      Poista
    4. Minustakin se on itsestään selvää, mutta oon huomannut ettei se kaikille sitä ole. (Ääriesimerkkinä vaikkapa A-henkilö, mutta ei siitä sen enempää...) Siksi niitä kannattaa välillä toistella.

      Poista
    5. Minulta meni melkein minuutti kelatessa, että kuka A-henkilö, mikä lienee hyvä asia :D

      Poista
    6. Se on ehdottoman hyvä asia. :D

      Poista
  2. Minä hoidan nyt työkseni toisten lapsia meillä kotona ja omiakin siinä samalla. Toki kaksi vanhinta on jo koulussa ja kolmaskin aamupäivät eskarissa. Nuorin on kanssani lähes koko ajan. Mutta todellakin tarvitsen omaa aikaa enkä halua koko ajan olla lasten kanssa. Ja jos olisin, niin ei minun kanssani olisi enää kiva olla. Onneksi mieskin on nyt ymmärtänyt, että tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta välillä. Leipominen on mukavaa. Tänään olisi tarkoitus leipoa hoitolasten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nostan täällä sulle hattua, sillä itse en pystyisi koskaan hoitamaan lapsia työkseni. Ja koska sitä teet, uskon, että se oma aika tulee ihan varmasti vielä enemmän tarpeeseen! Toivottavasti saat sitä riittävän määrän.

      Leipominen tosiaan oli mukavaa, vielä kun joku söisi ne kaikki muffinsit, ettei itse tarvitse uhrautua.... :)

      Poista
  3. Minä viihdyn hyvin Bonskun kanssa ( tosin toki kaipaan myös yksinoloa), mutta minäkään en millään jaksa keksiä mitään erityisiä aktiviteetteja, vaikka ehkä ennen lasta kuvittelin kokeilevani kaikenlaisia taidejuttuja. Ehkä sitten isompana. Leipominen lapsen kanssa on varmasti ihanaa, kun vaan jaksaa ryhtyä (ja siivota...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se, siivoaminen.... :) Mulla oli myös kuvitelmia harrastamisesta ennen kuin Itu syntyi, mutta nytpä ne ovat jääneet. Tosin värikylpy oli huikean kiva harraste, niin kauan kuin siellä kävimme. Eli sitä suosittelen kovasti, jos taideharrastus alkaa houkutella.

      Poista

Lähetä kommentti

Sana on vapaa.

Suositut tekstit