keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Miten sujui kolmevuotiaan reissu mummolaan?


Sehän sujui vallan loistavasti!

Itu siis matkasi viime viikon maanantaina täältä kotoa Oulusta Jyväskylään mummon ja papan kyydissä. Hätävarasuunnitelmana pidettiin sitä, että tarpeen vaatiessa minä olisin voinut hypätä bussiin ja matkustaa perässä, jos oikein tiukka paikka tulee. Vaan eipä tullut. Itu viihtyi mummolassa peräti neljä yötä ja viisi päivää ihan itsekseen, ilman vanhempia.

Ennen tätä reissua Itu on ollut meistä erossa kahdesti yhden yön. Ensimmäisen kerran puolitoistavuotiaana ja toisen kerran kaksivuotiaana. Sellaisia vuorokausia onkin sitten enemmän, että toinen vanhemmista on ollut poissa, mutta niillä nyt ei liene suurta merkitystä kenenkään kehitykselle.

Virallinen (?) suositushan lienee se, että lapsi on erossa vanhemmistaan yön per ikävuosi. Idun mummolareissu oli siihen nähden hiukan pidempi, sillä hänhän vasta täyttää kolme parin viikon päästä. Itu kuitenkin oli itse innoissaan menossa mummolaan, on ollut mummon ja papan kanssa paljon ja jopa kerhossa lörpötteli matkustavansa yksin, ilman isiä ja äitiä, ja niinpä ajattelimme että ehkäpä reissu onnistuu. Ja onnistuihan se. Pappa on taitava nukuttaja ja mummo jaksaa hyvin tohkata pienen ihmisen perässä. Koska Idulla on myös varsin laaja sanavarasto eikä hän epäröi käyttää sitä, osaa hän itsekin ohjeistaa kaitsijaansa tarvittaessa. Hiukan henkistä tukea hain toki ystävältäni, jonka lapsi teki vielä pitemmän mummolareissun vielä nuorempana. Koska siellä kokemusta pidettiin pelkästään hyvänä, päätin unhoittaa viimeisetkin epäilyt.

Muutaman kerran mummo ja pappa kysyivät Idulta onko hänellä ikävä.
"Myöhemmin," oli vastaus.
Kolmannen eroyön jälkeen Itu näytti Skypessä hiukan apealta, mutta kun emme ruvenneet asiaa voivottelemaan, niin hänkin unohti mahdollisen murheensa. Vastaanotto Jyväskylässä oli valtaisan riemukas eikä Itu edes kiukunnut mitenkään normaalia enempää, vaikka sitä hiukan etukäteen pelkäsin.

Kaikenkaikkiaan loma mummolassa tuntuu olleen oivallinen kokemus. Itseltäni vastaavat kokemukset puuttuvat täysin, sillä olin vasta viiden kun viimeinen isovanhempani kuoli. Siitäkin syystä suon Idulle mieluusti kokemuksia lomista sukulaisten seurassa.

Seuraava matka onkin jo suunnitteilla, Idulla ainakin. Sillä kun pääsimme kotiin, hän totesi:
"Mä menen yksin Tampereelle junalla."
Se ei tosin selvinnyt, kenen luo hän aikoo mennä.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Kun päivärytmi hajoilee


Itu on ollut nyt kaksi yötä mummolassa.
Kotona on ollut oudon tyhjää.

Kukaan ei herätä aamuseitsemältä alkamalla laskea liukumäkeä lonkkaasi pitkin tai kiskomalla peittoa pois sanoen pai-nok-kaas-ti: "Voitte herätä nyt!".
Leluja ei loju ympäriinsä, sakset voi jättää sohvapöydälle ja kudin saa olla rauhassa missä tahtoo.
Lounaan (tai muun päivän ensimmäisen aterian) voi syödä kolmelta iltapäivällä, jos siltä tuntuu.
Pyykkikone voi olla päällä vielä iltayhdeksän jälkeenkin, eikä se häiritse kenenkään unta.

Vaikka hetkittäin tuntuu, ettei ole mitään tekemistä, sillä kontrasti kolme vuotta jatkuneeseen päivärytmitettyyn elämään on huikea, olen silti saanut aikaan asioita. Niitä, joita en olisi saanut tehtyä (ainakaan yhtä hyvin) jos Itu olisi ollut kotona.

Olen käynyt rauhassa valokuvaamassa.
Tehnyt töitä.
Viettänyt puoli päivää Yritystakomolla pallottelemassa ideoita.
Säätänyt käsityöblogiani.
Hengaillut kaupoilla.
Käynyt ulkona syömässä Donin kanssa.

Ja mitä Itu sitten on tehnyt?
En oikein tiedä, sillä hän on ollut kovin kovin kiireinen eikä ole juuri joutanut puhumaan Skypessä.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Suuri seikkailu

Tänään on Suuri Päivä.
Itu matkustaa mummon ja papan kanssa Jyväskylään, mummon ja papan valkoiselle talolle. Ihan yksin. Ensimmäistä kertaa.

Sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Pakattu ja purettu pientä pandareppua. Kyselty Skypessä, että joko te tuutte hakemaan mut. Muistettu, että äiti ja isi ei tule sinne. Tai tulee kyllä, mutta sitten myöhemmin. Varmistettu, että voihan Rakkain Lammas tulla mukaan. Kerhossakin tämä yksin matkustaminen on kerrottu ja vetäjien piti ihan tarkistaa, että pitikö tarina paikkansa. Sen verran Itu on satutädin maineessa, että ihan kaikkia tarinoita ei suoralta kädeltä uskota.

Jännä on nähdä, miten tämä kuukauden päästä kolme vuotta täyttävä terhakka ja reipas, mutta myös herkkä ja läheisyydenkipeä taaperoisemme reissussa viihtyy. Hetkittäisistä ujoudenpuuskista huolimatta innostus matkaan lähtöön on koko ajan ollut suurta, joten toivottavasti se kantaa ne muutaman päivät, jotka hän reissussa yksin on.

torstai 13. lokakuuta 2016

Keskittymisharjoituksia





Itu on aina ollut innokas taiteen ystävä. Vauvapötkylänä hän oli kiinnostunut seinillä roikkuvista maalauksista ja värikylpyharrastus oli antoisaa. Nykyään kerhossa joutuvat kuulema välillä jo hillitsemään taiteilijan ja askartelijan intoa, sillä välillä on tehtävä muutakin.

Tässä taannoin keksin antaa nuorelle taiteilijalle vesivärit. Ihan ehdat peitevärit, joilla laskujeni mukaan on ikää hyvässä lykyssä jo parikymmentä vuotta. Ja se muuten oli hyvä idea se! Toki pikku Picassomme taidehetki jätti jäljet paitsi häneen itseensä, myös tuoliin ja pöytään. Siinä vaiheessa kun metodi meinasi siirtyä pollockmaiseen roiskemaalaukseen eli action paintingiin, piti häntä vähän hillitä.

Mutta se, mikä tässä hommassa oli ihmeellisintä, oli keskittyminen.
Jos lastenohjelmien töllötys jätetään pois laskuista, ei Itu ole koskaan keskittynyt mihinkään hommaan yhtä intensiivisesti. Puoli tuntia hurahti helposti maalaamisen äärellä, eikä ihan tainnut riittääkään.

Taiteilijalle itselleen matka taisi olla tärkeämpää kuin lopputulos, sillä hyvin suurella mielenkiinnolla suhtauduttiin mm. värin leviämiseen vesikupissa ja värinappien muuttumiseen mudanvärisiksi. Teoksista on toistaiseksi tullut varsin synkkäsävyisiä, sillä niitä jatketaan kunnes valkoista pintaa ei enää ole.

Ei juuri taiteilijassa itsessäänkään.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Joutsenet ovat lähdössä







Täällä on talvi.
Aamulla mittari näytti miinus neljää ja auton ikkunat olivat jäässä.
Varpaita paleli villasukista huolimatta.
Joutsenet ovat lähdössä, tilhet tyhjentävät pihlajia.

Isä makaa sairaalassa toipumassa leikkauksesta.
Neuloin hänelle villasukat.

Flunssa yrittää tavoittaa minut, mutta pistän vastaan.
Juon kuumaa mehua ja hunajaa ja inkiväärijuomaa ja yritän saada luettua kaikki hyllyssä odottavat kirjaston kirjat.

Voi kesä, minne sinä katosit?

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Lehtikasassa








Alkanut syksy, ja oikeastaan koko kesäkin, on mennyt odottavissa tunnelmissa.
Edessä on muutto, mutta milloin ja minne, se ei ole vielä selvinnyt.
Jos kaikki palaset loksahtavat kohdilleen, lähdemme kauas, mutta se riippuu Donin työpaikasta.
Jos palaset eivät osu niin hyvin kohdilleen, pitää katse luoda johonkin toiseen suuntaan ja muuttoa sekin merkitsee.

Näistä epävarmuustekijöistä johtuen on elo ollut viime aikoina välitilassa kellumista. Mitään ei oikein viitsi aloittaa, jos lähtö tuleekin. Maallista omaisuutta on vähennetty myymällä pois kaikkea turhuutta. Blogiin kirjoittaminen on jäänyt, kun ei ole oikein keksinyt mitä kirjoittaa. Haluaisi tohkata tulevasta muutoksesta, mutta koska se on vielä kysymysmerkki, ei sitten tule sanoneeksi juuri mitään.

Idun kanssa täydellinen välitilaan hyytyminen on onneksi mahdotonta. Itu täyttää reilun kuukauden päästä kolme ja on ikänsä mukainen; touhukas, ärhäkkä, innokas ja nokkela komentajakapteeni, jolle jokainen päivä on juhla ja juhlissa täytyy pukeutua juhlalliseen rimpsumekkoon. Eilen juhlaa oli lehtikasassa riehuminen. Minäkin sain pitkästä aikaa aikaiseksi napsia valokuvia, kun ilmakin oli niin kirkas ja syys räiskyvä.

Silloin kun emme ole lehtikasassa, jatkamme odotusta ja kysymysmerkkien aukirapsuttelua.