torstai 17. maaliskuuta 2016

Pienen pieni veturi aamulla kerran

Oli ehkä virhe kertoa kaksivuotiaalle, että junalippu on ostettu. Reilun kahden viikon päähän.

Nyt se ei muusta puhukaan.
"Mennään junalla!"
"Illalla mennään junalla!"

"Mennään ukin luo!"
"Nyt mennään junalla!"
"Otetaan lammas mukaa!"
"Oliskos junassa leikkipaikka!"

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Lepopäivä






Tästä päivästä tulikin lepopäivä.
Jäin odottamaan graduohjaajan kommentteja analyysistäni, joka alkoi eilen tuntua ihan höpöhöpöltä ja hevonhumpalta. Ei huvittanut kirjoittaa, jos saankin vahvistusta tuntemuksilleni.

Niinpä menimme ulos, vaikka se tuntuikin jotenkin luvattomalta ja ihan laiskottelulta.
Meinasimme mennä metsään, mutta päädyimme Nallikariin.
Auringonlaskukin siellä näkyy paremmin.

Päivän kruunasi raakakaakaojuoma ja graduohjaajan sähköposti; analyysissä on kuulema paljonkin järkeä.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

"Tulis valkonen Massikka!"


Itu on kaksi vuotta ja neljä kuukautta vanha.

Hän rakastaa muovailuvahaa, pupusaksilla leikkaamista ja likaisenharmaaksi muuttunutta pehmolammastaan, jota ei voi pestä, koska siinä on soittomekanismi.

Idun lempiruokaa on avokadopasta, mutta maitoa hän ei juo, koska ei saa enää nokkamukista lämmitettyä vauvamaitoa. Itu tykkää myös paprikasta, porkkanasta, juustosta ja sinapista, vaikka se onkin vahvaa.

Itu ei erityisemmin välitä mäenlaskusta mutta liukumäkitorneista hän pitää, sillä niistä voi myydä jäätölöä. Kiikkaaminen on kivaa mutta se kiukuttaa, kun lumikasoihin kiipeäminen ei aina oikein onnistu.

Itu tykkää traktoreista, etenkin isosta punaisesta Massey Fergusonista, joka meillä päin liikkuu. "Tulis keltanen. Tulis valkonen Massikka!" saattaa Itu toivoa. Myös junat ovat lähellä Idun sydäntä. Joulukuista junamatkaa muistellaan usein ja hartaasti.

Itu on kova höpöttämään. Ja kovaääninen. Välillä on kiva kirkua ja raakkua. Lintuja pitää ulkona aina komentaa, mutta eiväthän ne tottele.

Tabletti on kovasti rakas ja sieltä katsotaan aina Joraavat juurikkaat. Tabletin kanssa tulee usein myös kiukku, sillä välillä Itu nappaa sen ilman lupaa ja sitten se otetaan häneltä pois. Kiukku tulee usein monesta muustakin asiasta ja silloin pitää saada olla hetki rauhassa. Ehkä vähän juosta toiseen huoneeseen.

Iltaisin Itu ilmoittaa puoli yhdeksän maissa, että omaan tänkyyn. Sitten mennään nukkumaan.

Sellainen on Itu, kaksi vuotta ja neljä kuukautta.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Riippakivi



Minä oon aina suhtautunut vähän nuivasti ihmisiin, jotka opiskelevat, mutta eivät saa lopputyötä tehtyä. Siksi on ollut aikamoinen sokki huomata olevansa itse ihan samanlainen.

Toki minulla on jo kaksi ammattikorkeakoulututkintoa alla, mutta tämä gradun nilviäinen... Olen tehnyt sitä nyt kutakuinkin neljä vuotta. Niistä neljästä vuodesta olen toki suurimman osan lorvaillut ja tehnyt kaikkea muuta (mm. lisääntynyt ja muuttanut kolmesti, mikä on aina onnistuneesti sekoittanut pakkaa), mutta silti tämä riippakivi on alkanut syödä naista. Motivaatio on hukassa, aihe ei enää kiinnosta ja ja ja... Tahdon vain saada sen penteleen valmiiksi, pois käsistäni ja päästä eteenpäin elämässä, sillä yllättävän hyvin tämmöinen keskeneräisyys toimii (henkisenä) esteenä monelle muulle tekemiselle.

Sillä huolimatta homman venymisestä ja vanumisesta, kesken jättäminen ei ole koskaan ollut vaihtoehto. Minä haluan maisteriksi. Minä en halua, että 227 suoritettua opintopistettä menee hukkaan.

Joten.

Nyt minä istun Pauligin Gold Labelin voimalla epäkätevästi makuuhuoneen nurkkaan sijoitetun työpöydän ääressä kunnes se perkele (anteeksi) on valmis.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Nupullaan

En enää muista kuinka monta vuotta siitä on, kun äiti irrotti omasta posliinikukastaan minulle pistokkaan. Laittoi sen pieneen ruukkuun ja ripusti kotikodin huoneeni ikkunaan. Vähän kasvettuaan posliinikukalla oli tapana ruveta kukkimaan niihin aikoihin, kun minä olin menossa Imatralle. Monesti haikailin sen mukaanottamista, mutta en koskaan tehnyt niin, sillä pelkäsin ettei se kestä pimeyttä ja ei-niin-paneutuvaa hoitoa. Olihan sillä äidin luona varsin lokoisat oltavat; seuraa ja valoisa ikkuna.

Äidin marraskuisten hautajaisten jälkeen posliinikukka matkasi Ouluun. Olisi se voinut sinnekin jäädä, mutta isä ei ehkä olisi ollut yhtä puheliasta seuraa. Posliinikukka pääsi olohuoneen ikkunan eteen roikkumaan. Huomasin suhtautuvani siihen vähän neuroottisesti. Annanko liikaa vettä? Liian vähän? Onko sen kylmä? Onko liian pimeää? Alkoi tuntua siltä, että kukka on pakko saada pysymään elossa, mutta ei se minusta viherpeukaloa silti saanut. Kastelin kun muistin, enkä juuri rupatellut, kun ei se ole tapanani ollut.

Eilen tuli kuluneeksi neljä kuukautta äidin kuolemasta.
Leikkelin viirivehkasta kuivia lehtiä ja yritin olla näkemättä orkidean kuivahtamaan päässeitä kukkavanoja, koska en tiedä mitä niille pitäisi tehdä. Muuta kuin yrittää olla näkemättä niitä. Sattumalta vilkaisin myös posliinikukkaa.

Siinä oli nuppuja.

Eihän se vielä tarkoita, että minulle on kehittynyt viherpeukalo, tai että kahdenkymmenen vuoden päästä pääsen samasta kasvista irrottamaan Idulle pistokkaan ja tuntemaan suurta historian jatkumoa, mutta silti se ilahdutti yllättävän  paljon. Nuo pienet, vaalenpunaiset, vielä supullaan olevat nuput.

Voi auetkaa pian!

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Väärällä jalalla

Se on kiva, kun kaksivuotias nousee aamulla väärällä jalalla sängystä.
Silloin ei mikään oo hyvin.

Ei tahota tulla äitin ja isin väliin köllöttämään. Ei riisua pyjamaa. Eikä vaippaa etenkään.
Ei tahota potalle eikä jäädä yläkertaan.
Tahotaan muomailla vaikka pitäisi mennä syömään aamupalaa.
Jota ei todellakaan tahota syödä.
Ei jogurttia eikä piirakkaa. Ennemmin isin mysliä ja äitin rahkaa, jotka onkin sitten pahoja kun saa maistaa.
Tahotaan kuunnella Allakka pullakkaa, jota ei sitten tahotakaan.
Tahotaan katsoa ohlehmaa telkkarista, mutta ei sieltä löydy semmoista ohjelmaa, joka kelpaisi.

Onneksi äidin graduangstitukiryhmäkaveri tulee kylään ja samassa ovenavauksessa ärripurri livahtaa ulos.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Pakopaikka

Minä oon, tiedättekös, kirottu.
Tämä kirous ilmenee suhteessani autoradioon.

Minusta on kiva ajaa autolla ja kuunnella musiikkia. Kaikista kivointa se on tietysti silloin, kun ketään muita ei ole liikkeellä (eli aika harvoin) ja radiosta tulee hyvää musiikkia. Levyjä en jotenkin osaa autossa kuunnella.

Mutta autoradio ei tykkää minusta, vaikka minä tykkään siitä.

Kerran sattui niin, että vaihdoin kanavaa yhdestä Juha Tapion biisistä toiseen Juha Tapion biisiin. Vai oliko peräti sama biisi, kahdella kanavalla samaan aikaan. Juha Tapio kuitenkin, ja sitähän ei ihminen kestä selvin päin kuunnella. Paitsi ehkä sen yhden kappaleen, joka soi ystäväpariskunnan häissä ammoisena kesänä.

Useimmiten sattuu niin, että radiosta tulee pelkkää jonninjoutavaa jaarittelua siihen asti, kun käännyn kotikadulle. Se hyvä biisi alkaa yleensä aina just samassa kohdassa. Juuri silloin, kun alan kääntää rattia oikealle kotikadun päässä.

Tämä on johtanut siihen, että saatan istua autossa parkkipaikalla ja kuunnella musiikkia. Ehkä vähän laulaa mukana. No okei, vähän enemmänkin. Avauduin tästä aiemmin Facebookissa ja selvisi, etten ole ainoa joka näin tekee.

Sillä olipa aviomies miten ihana ja piltti kuinka suloinen tahansa, välillä kotiinmenoa parempi vaihtoehto on istua autossa ja kuunnella musiikkia. Edes yhden The Show Must Go Onin tai Jar of Heartsin verran. Silloin saa edes hetken aikaa olla ihan oma itsensä, eikä kenenkään äiti tai vaimo tai yhtään mitään muuta.