perjantai 20. toukokuuta 2016

Jäähyväiset joutsenille








Eilen, kun olin kaksi viikkoa jatkuneesta eeppisestä flunssasta vielä heikko ja Itu kehitti itselleen ensimmäisen oksennustautinsa aamuneljältä, matkustin Rovaniemelle tekemään kypsyysnäytteen. Kai se jotenkin meni, vaikka aika pitkään jouduin flunssalääkkeiden samentamilla aivoillani miettimään, mikä se graduni viides keskeinen löytö olikaan...

Mikäli mitään yllättävää ei tapahdu, tämä oli viimeinen käyntini Rovaniemellä, yliopistolla ainakin. Siksi tunteet olivat hiukan ristiriitaiset. Toisaalla oli huojennus siitä, että tutkinto alkaa vihdoin olla kasassa. Toisaalla taas haikeus siitä, että yksi elämänvaihe on ohi.

Jostain syystä suhteeni Rovaniemeen on aina ollut lämmin. Huolimatta siitä, että tuntuu, kuin siellä olisi aina joutunut tarpomaan vesisateessa. Märkä tuulipuku, lippiksen reunalta tippuvat vesipisarat, neljä hautausmaata, yksinäisyys ja pimeys, ne tulevat mieleeni kun ajattelen Rovaniemeä. Toisaalta muistan miten huikean kaunis oli se ensimmäisen syksyn ensimmäinen pakkanen, joka ritsahteli jaloissa, kun käveli heinikossa. Miten kristalliselta Kemijoen pinta näytti. Miten pitkiä olivat yöt, jolloin tein harjoitustehtäviä ja kuinka paljon me joimmekaan viiniä. Miten samanaikaisesti oli epätoivoista ja suloista joutua olemaan erossa Donista. Kuinka paikasta toiseen käveleminen ei koskaan ottanut päähän Rovaniemellä.

Juuri nyt suurimmalta harmilta yliopistoajassa tuntuu se, että tiedekunnan rakennus oli lähes koko ajan remontissa. Uljas F-siipi, josta jouduimme pois ensimmäisen syyslukukauden jälkeen. Nyt se on vihdoin taas käytössä, mutta jotenkin tuli petetty olo, kun siellä eilen käyskentelin. Kuinka paljon upeampaa olisi ollut, jos olisin saanut opiskella koko ajan siellä, ilmavan agoran alla? Erityisesti, kuinka paljon upeampaa olisi ollut, jos opiskelijahintaista viiniä olisi saanut ruokalasta silloin kun minä opiskelin?

Kuten sanoin, tuntemukset olivat ristiriitaisia. Toisaalta haluaisin jäädä ikuisesti yliopistoelämän, pikkuyksiön, mäkkiluokkien ja taidehistorian luentojen luuppiin. Toisaalta on kiva sanoa heipat, lähteä niin kuin ne joutsenet, sillä johan sen aika on tullut.

Aina voi ihminen lähteä Rovaniemeltä, mutta se on toinen juttu, lähteekö Rovaniemi ihmisestä.

6 kommenttia:

  1. Ei se lähde, huomattu on. Ihana teksti, kuten aina. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva että tykkäsit. :)
      Eihän se taida lähteä...

      Poista
  2. Mä olen käynyt Rovaniemellä yhden kerran, viime kesänä, ja silloin siellä satoi KOKO AJAN. Siitä syystä kokemukseni Rovaniemestä rajoittuu hotelliin, viereiseen ostoskeskukseen (tai kahteen) ja pubiin.
    Sitten meinattiin käydä syömässä Lordin ravintolassa eikä sitäkään enää ollut. Voi että.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei juuri kesäkokemuksia Rollosta ole, kun en siellä kesiä juuri viettänyt yhtä juhannusta lukuunottamatta. Silloin kyllä paistoi, yötä myöten. :) Viime kesänä kävin siellä kerran, tentissä, ja silloin satoi. Että varmaankin oltiin samaan aikaan siellä. :)

      Mulla meni myös huomattavan kauan, ennen kuin löysin sen Lordin aukion. Ravintolaa en edes hoksannut etsiä...

      Poista
  3. Mulle tuli jotenkin surullinen olo tuosta kuvasta, jossa ihmiset syövät yksin omissa pöydissään. Ehkä sekin vaikuttaa, että on eräs ihminen Rovaniemellä jota kaipaan ja josta olen huolissani. Hän myös opiskelee yliopistossa. Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä edes huomannut tuota syöjien yksinäisyyttä, ennen kuin mainitsit. Noinhan se monesti kyllä menee. :\

      Mukavaa viikonloppua sinullekin, huolesta huolimatta.

      Poista

Sana on vapaa.