Pakopaikka

Minä oon, tiedättekös, kirottu.
Tämä kirous ilmenee suhteessani autoradioon.

Minusta on kiva ajaa autolla ja kuunnella musiikkia. Kaikista kivointa se on tietysti silloin, kun ketään muita ei ole liikkeellä (eli aika harvoin) ja radiosta tulee hyvää musiikkia. Levyjä en jotenkin osaa autossa kuunnella.

Mutta autoradio ei tykkää minusta, vaikka minä tykkään siitä.

Kerran sattui niin, että vaihdoin kanavaa yhdestä Juha Tapion biisistä toiseen Juha Tapion biisiin. Vai oliko peräti sama biisi, kahdella kanavalla samaan aikaan. Juha Tapio kuitenkin, ja sitähän ei ihminen kestä selvin päin kuunnella. Paitsi ehkä sen yhden kappaleen, joka soi ystäväpariskunnan häissä ammoisena kesänä.

Useimmiten sattuu niin, että radiosta tulee pelkkää jonninjoutavaa jaarittelua siihen asti, kun käännyn kotikadulle. Se hyvä biisi alkaa yleensä aina just samassa kohdassa. Juuri silloin, kun alan kääntää rattia oikealle kotikadun päässä.

Tämä on johtanut siihen, että saatan istua autossa parkkipaikalla ja kuunnella musiikkia. Ehkä vähän laulaa mukana. No okei, vähän enemmänkin. Avauduin tästä aiemmin Facebookissa ja selvisi, etten ole ainoa joka näin tekee.

Sillä olipa aviomies miten ihana ja piltti kuinka suloinen tahansa, välillä kotiinmenoa parempi vaihtoehto on istua autossa ja kuunnella musiikkia. Edes yhden The Show Must Go Onin tai Jar of Heartsin verran. Silloin saa edes hetken aikaa olla ihan oma itsensä, eikä kenenkään äiti tai vaimo tai yhtään mitään muuta.