torstai 19. marraskuuta 2015

Mietteitä hiekkalaatikon reunalta

Tässä äitiyden äärellä on yksi asia alkanut ihmetyttää erityisesti.

Nimittäin se, mitä ihmettä ihmiset tekevät päivisin pienten lasten kanssa!?

Olemme Idun kanssa kiertäneet erinäisiä leikkipuistoja vaihteleviin aikoihin ja lähestulkoon aina siellä saa olla kahdestaan. Aamulla ei ole ketään, puolenpäivän aikaan ei ole ketään ja illalla ei ole ketään. Lähileikkipuistoon emme enää juuri edes vaivaudu, siellä tuskin on ketään. Sama juttu muissa lähiseudun puistoissa. Kauempana isommassa leikkipuistossa saattaa hyvällä tuurilla olla joku, mutta monestikaan ei ole. Keskustan isossa leikkipuistossa varmimmin on porukkaa, mutta ei sinne kovin usein jaksa matkustaa. Sääkään ei voi vaikuttaa, sillä olemme olleet puistossa niin paisteella kuin sateellakin.

Tulee vähän semmoinen olo, että olen jotain ymmärtänyt väärin. Pitäisikö Idun olla kahdeksasta neljään hoidossa, sielläkö kaikki muut ovat? Onko jossain joku salainen kotihoidossa olevien taaperoiden kohtaamispaikka, jonne meitä ei haluta? Onko meillä niin ihmeellinen päivärytmi, että se ei vaan osu yksiin toisten ulkoiluaikojen kanssa?

Tämä alkaa oikeasti olla vähän masentavaa, sillä Itukaan ei enää viihdy puistossa ilman lajitovereita. Ulos olen kuitenkin yrittänyt hänet kiikuttaa vähintään kerran, usein jopa kahdesti, päivässä, sillä sisällä kököttämisestä menee järki kaikilta. Näin rivariasujana omassa pihassa temmeltämisen mahdollisuudet ovat aika rajalliset enkä ole vielä oikein löytänyt metsäretkimaastojakaan tutkittavaksi. Siksi leikkipuistot olisivat se paras paikka rymytä.

Kaiholla muistelen taannoista reissuamme Imatralle ja sitä, kun leikkipuistossa oli samaan aikaan Idun lisäksi 16 pientä taapertajaa!

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Riemuhaalari





Etsiskelin taannoin Idulle uutta fleecehaalaria, mutta sitten alkoi pieni ääni huutaa päässäni, että voihan haalarin neuloakin.

Noh, minulla oli villahousuja varten ostettua punaista Karismaa sekä lajitelma eri värisiä keriä samaa lankaa, jotka olivat jääneet käyttämättä kun joku vauvanpeitto jäikin neulomatta. Malliksi valikoitui tämä Garnstudion housupuku, jollaisen mummi neuloi Idulle jo viime talveksi. Silloin selvisi, että ainakin kaula-aukko oli vähän kummallinen eikä oikein toiminut, joten minä päätin sitä vähän parantaa. Samalla päätin vaihtaa napit paljon käytännöllisempään vetoketjuun, vaikka en koskaan ole neuleeseen sellaista ommellut.

Hippusta vaille kaksi viikkoa siinä meni. Raidoituksessa tuli pieni kömmähdys kun yksi ruskea raita jäi välistä, mutta semmoisen takia ei aleta purkamaan. Hihoista olisi voinut tulla hiukan pitemmät, sillä niissä ei kasvunvaraa ole ihan yhtä paljon kuin lahkeissa.

Täytyy sanoa, että olen lopputulokseen kaikista pikkuvioista huolimatta erittäin tyytyväinen. Noin psykedeeliseen väritykseen en olisi tarkoituksella päätynyt, mutta onneksi oli tuota Karismaa varastossa. Sillä onhan haalari nyt aikamoisen riemukkaan näköinen!

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kaksivuotias vol. 2 - Juhlat







Eilen laitettiin muumikupit riviin ja puhallettiin kolmekymmentä ilmapalloa. Vieraita ei ollut ihan yhtä paljon, mutta tupa tuli täyteen kuitenkin. Sankaritar oli aivan elementissään ja oppi varsin nopeasti huutamaan ovikellon soidessa:
"Palikoita! Palikoita!"
Kertonee jotakin lahjaksi saatujen Duplojen määrästä.

Elämäni ensimmäinen voileipäkakku oli mitoitettu täydellisesti riittämään vierasjoukolle mutta jättimäistä keltaista synttärikakkua syömme ehkä vielä joulun jälkeenkin. Ylitin itseni päällystämällä kakun sokerimassalla ja vaikka sokerimassakukkaseni alkoivat hiukan hajoilla koristeluvaiheessa, lopputulos näytti aika lailla siltä millaiseksi sen suunnittelinkin.

torstai 12. marraskuuta 2015

Kaksivuotias

Itu täyttää kaksi vuotta.

Hän on 90 senttiä pitkä ja painaa reilut 13 kiloa.

Hän puhuu paljon, mutta geeniperimän tietäen se ei yllätä ketään. S-kirjain sihahtaa välillä espoolaisittain ja ainakin kitarassa, pierussa ja makkarassa on selkeä r.

Itu tekee hyvin paljon itte. Tekisi enemmänkin, jos vain osaisi. Juo maitoa lasista, syö lusikalla, haarukalla ja sormin. Harjaa tukkaa ja levittää rasvaa iholleen.

Itu pomppii ja hyppii, myös pituutta paikaltaan. Heittää palloa ja joskus potkaiseekin. Juoksee, pyörii ympyrää, pyllistää, kulkee näppärästi portaissa. Tahtoo pessaan, potalla tai pöntöllä. Siis vessaan, potalle tai pöntölle. Maito täytyy mämmittää, etenkin iltaisin, koska silloin hän on vielä vauva ja vauvat juovat unimaitonsa lämpimänä.

Idun laskuoppi pitää sisällään numerot yksi, kaksi, toinen ja kymmentä. Ainakin pastilleja jaettaessa hän tietää ihan varmasti mitä kaksi tarkoittaa.

Värit ovat kiinnostavia, erityisesti punainen. Tällä hetkellä. Jonkin aikaa kaikki oli sinistä mutta nyt se on jo niin viime kuuta. Piirtäminen on Idusta kivaa ja viime aikoina hän on piirrellyt paljon tuoleja. Ne ovat muodoltaan hyvin futuristisia.

Itu rakastaa karhuja ja nalleja ja lampaita ja vauvoja ja muistaa, että äidin yöpöydällä olevan jääkarhun nimi on Pertti. Ulkona Itu usein bongaa tätsyn milloin missäkin, vaikka oikeasti tätsy on viidensadan kilometrin päässä. Pappa ja mummo ja mummi ja ukki ovat aina välillä mielessä myös, valokuvina seinällä tietenkin. Ja lähes aina kun Itu vastaa "puhelimeen" (olipa se oikeasti sukka tai leikkipuhelin tai dominopalikka), siellä on mummi. Mummi, jota ei yhtäkkiä enää oikeasti olekaan ja jolla siten on hyvin aikaa soitella sieltä jostain kaukaisuudesta.

Sellainen on meidän kaksivuotiaamme. Kiivasluontoinen ja aurinkoinen, kärsimätön ja käsittämättömän nokkela pieni henkilö. Notkea kuin pajunvitsa ja sievä kuin mikä.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Isänpäivä




Isänpäivänä söimme porkkanakakkua ja aloittelimme Idun syntymäpäivien juhlimista, kun ensimmäinen nuori miesvieras vanhempineen tuli pistäytymään. Don sai peräti kolme pakettia ja kaupan päälle innokkaan paketinavauspalvelun. Kerhossa Itu oli tehnyt lahjaksi taidetta ja kotona askartelimme jo aikoja sitten Donille t-paidan. Siihen nuori taiteilija punaisella kangasmaalilla suti varsin abstraktin teoksen, joka näyttää joko ketsuppi- tai veriroiskeilta, ihan tulkinnasta riippuen.

Ukkia ja pappaa lahjoimme postitse korteilla sekä Idun valokuvalla. Vastaanottajat tuntuivat olevan varsin mielissään.

Minä olin niin onnellinen, kun onnistuin leipomaan valtavan kauniin porkkanakakun! Sitten ryhdyin leikkaamaan sitä halki ja karu totuus paljastui. Se oli keskeltä ihan raaka. Ei muuta kuin vähän lisää veistä kehiin ja kahvipöytään purjehti kaunis renkaan muotoinen kakku. Facebookissa jaettu kuva kakusta kuulema inspiroi ystävän aviomiehen talvirenkaiden vaihtoon, joten ei se sitten ihan hukkaan mennyt tämäkään leipomiskokemus.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Junalla mummilaan





No niin, paneudutaanpa vihdoinkin aiheeseen taapero ja junamatka. Aihe, jota olen muutamaan otteeseen tainnut täällä jo sivuta. Mutta nyt se raportti vihdoin tulee, ihan vinkkinä niille muille, jotka googlettavat sanoilla taapero junassa. Niin kuin tein itsekin.

Siitä on nyt kolme viikkoa, kun teimme Idun kanssa ensimmäisen junamatkan kahdestaan. Eikä se ollut ihan mikä tahansa matka, vaan kymmenen tunnin ja kolmen junan turnee Oulusta Imatralle. Sillä matkalla ehtii kuulkaa olla monta jännittävää muuttujaa!

Tätä taustaa vasten oli vähän sekä pettymys että helpotus, kun yksikään ikävä muuttuja ei toteutunut. Itu suostui heräämään hyväntuulisena törkeän aikaisin, että ehdimme aamukuudelta lähtevään junaan. Aterioinnit sujuivat kivasti perhehytissä, jollaisessa saimme Kouvolaan asti olla käytännössä kaksin. Junanvaihdot toki aiheuttivat minulle juuri niin paljon hikeä ja ahdistusta kuin odotinkin, mutta se kuuluu asiaan. Roudasin Idun rattaat hyttiin, joten päiväuniakin pystyi nukkumaan melko rauhassa. Ne tosin jäivät aika lyhyiksi, sillä tokihan yksi junanvaihto osui juuri otollisimpaan nukkumisaikaan. Matkanjärjestäjän moka siis. Unenpuutteen ja iltaisen kärttyisyyden Itu paikkasi kuitenkin nukkumalla mummilassa 13 tunnin yöunet.

Etukäteiset pelkoni päiväunien poisjäännistä ja pää punaisena kirkuvasta neiti Äkämöstä eivät siis toteutuneet. Evästä mukana oli paljon ja niitä syötiin ahkerasti. Pupu, Kaili (Idun uusin, itse nimetty vauva) ja tabletti olivat suurinta viihdettä. Värikynillä piirreltiin vähän ja kirjaakin tuli selailtua. Muistipeliä ei edes avattu. Parhain viihde oli kuitenkin leikkivaunu ja siellä toiset lapset. Matkan viimeisen taipaleen Kouvolasta Imatralle vietimmekin lähes kokonaan leikkivaunussa.

Meillä toki oli melkoinen onni matkassamme perhehytin suhteen. Matka olisi varmasti ollut aika lailla erilainen, jos siellä olisi koko ajan ollut seuraa taikka jos olisimme matkanneet ihan tavallisessa vaunussa, missä päiväunien nukkuminen varmasti olisi ollut vielä vaikeampaa. Nyt suurimman ärsytyksen aiheutti, yllättäen, VR, sillä matkamme keskimmäisessä junassa wc:t olivat pimeinä vaunussamme. Mikä oli ihan hauskaa, sillä niitä vaippapyllyjä oli aika monta juuri siinä vaunussa.

Itu osoittautui siis mitä mainioimmaksi matkakumppaniksi, mikä on hienoa, sillä tuo matka todellakin on pitkä. Jopa aikuiselle. Reissun haastavin vaihe olikin lopulta kotimatka, sillä Don tuli meidät noutamaan ja sehän oli aivan hirvittävää, kun Itu joutui istumaan paikoillaan. Kahlittuna siihen julmaan kidutuslaitteeseen, jota turvaistuimeksi kutsutaan...

Entäs se mummila sitten? No siellä Itu nukkui kuin pieni enkeli (siihen saakka kun isi puolentoista viikon eron jälkeen tuli paikalle), oli hyväntuulinen ja touhukas. Muisti antaa ukille pastillin aina ruoan jälkeen ja katsoi mummin kanssa aamuohjelmia. Juoksutti tätsyä pihalla ja puistossa. Ihan normimeininkiä.

torstai 5. marraskuuta 2015

Tunnustus

Minähän en oo jouluihminen.
Ja sitä mainetta oon yrittänyt hartaudella vaalia kaikki nämä vuodet.
Mutta kai se on tunnustettava.

Meillä on joulukuusi.

Ihan muovikuusi ja paketissa vielä, mutta silti. Meillä on joulukuusi. Ja ostimme sen 3. marraskuuta.

Ei hyvää päivää!

Blogin Kootut selitykset -osastolta huudellaan, että syy tähän jumalattomuuteen on siinä, että aiomme viettää ensimmäistä kertaa joulun Oulussa ihan vain keskenämme ja että halusin valkoisen kuusen ja ne vissiin loppuvat aika nopeasti yleensä ja eihän se nyt oo joulu eikä mikkään jos ei oo kuusta ja lahjoja ja kinkkua ja stressiä ja pipareita ite tehystä taikinasta ja glögiä ja joulupukkia ja ja ja...

Eipä mulla muuta.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Lemmenpolulla





 





Viikonloppuna päädyin Lemmenpolulle insinöörirouvien kanssa.

Alkuperäisenä tarkoituksena oli mennä mököttämään ja nukkumaan mökille metsän keskelle, mutta jossain vaiheessa huomasin, että olimmekin samoamassa syvällä ikimetsässä. Tai no ainakin kävelyllä muhoslaisessa pöpelikössä. Mutta kivaahan sekin oli, kuten myös saunominen ja sushin (sekä muutenkin varsin riittoisien eväittemme) syönti. Paljastui muuten semmoinenkin asia siellä metsämökissä, että salainen supernaistaitoni on sushin rullaaminen. Sen verran nättiä jälkeä syntyi, vaikka tasan kerran aikaisemmin olen sitä kokeillut.

Jatkoimme eräretkeilyä myös sunnuntaina ja silloin aurinkokin suostui paistamaan. Hiki päässä tarvoimme läheisen leirintäalueen rantaan juomaan termarikahvia. Polun varrelta löytyi taidettakin, sillä puiden väliin narulle oli ripustettu runoja. Runoilijan nimi vain pääsi minulta unhoittumaan.

Hirveän kiva reissu meillä oli. Ruokaa toki olisi voinut olla vähän enemmän mukana. Nyt jäivät vain makkarat ja juustot syömättä ja sipsit syömättä...