keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Citadel



26. lokakuuta 2013 olen aloittanut tämän pipon neulomisen.
Se valmistui eilen.

En tiiä mikä siinä kesti, vissiin malli oli olevinaan jotenkin vaikea ja hankala tai sitten se vaan oli tiineyden loppuvaihe, joka esti pipon valmistumisen heti. Ja sitten tuli kaikkea muuta hässäkkää. Nyt kuitenkin päätin, että ihan tarpeeksi kauan olen tätä hautonut ja tekaisin sen loppuun. Hiukan on käsiala tiukentunut matkan varrella ja kyllä sen huomaa kun oikein osaa katsoa, mutta väliäkö hällä.

Nyt minulla on ihana, pehmoinen ja lämmin musta pipo!

Pipo on vuoriton versio Citadel-piposta. Tokihan neuloin mallikuviota hiukan väärin ja huomasin sen vasta loppumetreillä. Eipä tuo haittaa kuitenkaan, nurjia silmukoita nyt vaan on vähän enemmän kuin pitäisi. Lankana on Hjertegarnin Vidal Alpaca, jota oli kiva neuloa. Lopputulos on tosiaan, jokohan sen mainitsin, pehmoinen ja lämmin ja ihana. Tekisi mieli tekaista toinenkin, vuorillinen versio. En uskalla arvailla kuinka monta vuotta semmoisen tekemisessä mahtaisi mennä.

Synttäripipo

Siskolla oli synttärit. Neuloin hänelle lahjaksi Take Away Hat -pipon, jollaisen tein itsellenikin viime syksynä. Siskon pipo oli luonnollisesti aloitettu jo helmikuun lopussa, mutta sitten se "lepäili" hetken aikaa. Lähestyvistä synttäreistä sain kuitenkin itselleni oivan motivaattorin työn loppuunsaattamiselle.

Tehtiin me Idun kanssa myös synttärikortti, mutta siitä jäi kuva ottamatta. Uskokaa kun sanon, että se on nätti. Tämä tiedoksi myös siskolle, sillä en tiedä onko hänkään korttia vielä saanut, johtuen väärästä osoitteesta joka kuoreen tuli...

Pipon ohje löytyy Ravelrystä. Lankana käytin Garnstudio Dropsin Big Merinoa, tupsussa Novitan Hilettä.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Syysretkiä








Tässä taloudessa on viime aikoina kiivaasti yritetty tehdä lopputyötä. En tosin minä, sillä Donin olisi pakko saada en-enää-edes-muista-milloin aloittamansa ylempi AMK-tutkinto pakettiin. Mielellään eilen. Minullahan opinto-oikeutta vielä riittää, joten gradu saa toistaiseksi lepäillä keskenään.

Siksipä olemme Idun kanssa yrittäneet antaa isille mahdollisuuden viettää illat ja viikonloput tietokoneen äärellä. Olemme kierrelleet eri leikkipuistoja ja tehneet pieniä retkiä meren rantaan. Enemmänkin varmasti olisimme voineet olla kotoa poissa, mutta ilmeisesti lopputyö on vähässäkin ajassa edennyt. Parin viikon päästä Don saa liki puolentoista viikon hulppean lopputyöntekovapaan, sillä päätin evakuoida itseni ja Idun Imatralle vanhempieni tykö. 

Se tosin tarkoittaa sitä, että matkustamme Idun kanssa kymmenen tuntia junalla. 
Kaksin.

Joten jos sinulla on hyviä vinkkejä junamatkailuun temperamenttisen ja äärimmäisen touhukkaan hiukan alle kaksivuotiaan kanssa, ole kiva ja kerro ne! Paikkamme ovat perhehytissä ja toivon, että se mahdollistaa ainakin jonkunlaisen nukkumisen, sillä ihan ilman päiväunta ei Itu taida pärjätä.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Aikuiselle naiselle



En tiiä mihin kulunut viikko oikein meni. Mitään en muista tehneeni.

Tai ehkä jotain kuitenkin, sillä eilen kävin juhlimassa erästä nelikymppistä neitokaista. Juhlat olivat vähän niin kuin yllätyskemut, viikon varoitusajalla. Hyvin ehdin siinä ajassa kuitenkin neuloa lahjaksi villasukat, sillä vanhoja luitahan alkaa helposti paleltaa (hyvä huudella täältä, kun on kuitenkin vielä neljä vuotta omaan nelikymppistymiseen..). Lisäksi viemisenä oli kaksi pataleipää nyyttäripöytään ja tuollainen "asiallisen kuivakka", tuttuun tapaan viime tipassa tehty kortti.

Huisin hauskaa oli juhlissa ja minäkin, joka en syö sieniä, popsin tyytyväisenä korvasienisavuporopastaa. Alkupalaetanoista ja muista herkuista nyt puhumattakaan! Hauskuus kantoi niin hyvin, että edes vesisateessa polkupyöräilty kotimatka puoli kahden aikaan yöllä ei tuntunut missään.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Aamun valossa

















Minä en ole koskaan ollut aamuihminen eikä minusta semmoista saa. Siksi auringonnousujen ja aamu-utuisten niittyjen valokuvaaminen jää minulle usein vain haaveeksi. Tänään olimme kuitenkin poikkeuksellisen varhain liikkeellä, kiitos sen, että tätsy piti kiikuttaa junaan. Tai ehkä puoli kymmenen sunnuntaiaamuna ei jollekin ole varhain, mutta minulle se on.

Puolivahingossa päädyimme tekemään pienen kävelyretken keskusta-alueille, joilla harvemmin tulee liikuttua. Ihmettelimme sorsia ja kasteesta kimaltavia hämähäkinseittejä. Haikailimme vanhojen puutalojen perään.

Kotona söimme lihapullia ja kellahdimme päiväunille. Don nukkui kaksi tuntia, minä nukuin kolme tuntia ja Itu nukkui neljä tuntia. Hyvä niin, yöllä kun tuli hiukan valvottua, kiitos pienen vaeltelevan nuhanenän.

Kruuna ja klaava


Aamulla saateltiin Idun tätsy, minun siskoni, junaan.
Urheasti hän keskiviikkona matkasi tänne maan ääristä viihdyttämään nuorta ihmistä. Kaikenlaista ehdimme tehdä ja ihan yhtä paljon jäi tekemättä, mutta hauskaa oli joka tapauksessa.

Eilen pääsimme Donin kanssa viettämään iltaa ihan kahdestaan. Olemme pitkään (= yli vuoden) suunnitelleet elokuviin menoa, mutta aina on tullut jotain ns. parempaa tekemistä. Nyt pääsimme kuitenkin elokuvateatteriin asti. Aulassa heitimme kruunaa ja klaavaa siitä, menemmekö katsomaan jotain. Emme menneet.

Ensi kerralla sitten.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

"Vauva-ajasta pitää nauttia, se on niin lyhyt ja kohta sitä tulee ikävä"

Tuohon tyyliin useampikin ihminen taisi kommentoida joko netissä tai naamatusten silloin kun Itu oli ihan pikkuruinen.

Ei muuten pidä paikkaansa.

Hetkeäkään en ole ikävöinyt Idun vauvuutta. No okei, olihan sellainen pieni palleroinen olento tosi liikuttava ja veikeä ja helppo siirtää paikasta toiseen, mutta enimmäkseen vauva-aika oli rasittavaa ja ärsyttävää.

Tämä ajatus tuli eilen vaihteeksi mieleeni, kun teimme Idun kanssa kaksin retken kaupunkiin. Mukana meillä oli avainten, kännykän ja rahojen lisäksi kärrin taskussa puhdas vaippa ja pillimehu. Pillimehu juotiin puistossa, vaippa on edelleen kärrin taskussa.

Toista se oli vauvuuden aikana. Piti olla varavaatteita ja maitopulloa ja maitopurkkia ja ruokapurkkia ja ruokaliinaa ja kosteuspyyhettä ja harsoa ja aurinkosuojaa ja ja ja. Aina oli ruoka-aika tai uniaika. Piti lämmittää maitopulloa tai ruokapurkkia. Ihan alkuvaiheessa piti vielä yrittää sitä hirveää asiaa, eli imetystä. Kaikkien näiden käytännönhaasteiden päälle vielä se, että itse oli ihan pihalla siitä, miten joku semmoinen olento kuin vauva toimii. Että kiitosta vaan, en ole hetkeäkään kaivannut vauva-aikaa.

En siitäkään huolimatta, että Itu oli vauvana huomattavasti säyseämpi. Ei parkunut eikä huutanut, toisin kuin tällä hetkellä, kun jokin asia ei häntä miellytä. Kuten vaikka bussimatka. Pieni ihmisemme ei viihdy juurikaan aloillaan, vaeltelee ruokapöydästäkin minne sattuu, ei syö jos ei ole mieleistä ruokaa, tahtoisi vain kiikata tai syödä hiekkaa tai katsella kännykästä kuvii. Eikä etenkään kuule ollenkaan mitä sanotaan, jos sanottuun sisältyy puolikaskin kieltosana.

Siitäkin huolimatta tuommoinen vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen henkilö tuntuu minusta paljon helpommalta kuin vauva. Hänen kanssaan pystyy keskustelemaan ja joskus jopa neuvottelemaan. Hän tietää, että isi tulee illala töistä, pyörällä, pypärä päässä, tahtoo maitoo ja hilloo ja monesti myös pullaa, mitä lähes yhtä monesti ei ole tarjolla. Tahtoo syliin ja huomaa kerhossa että äiti tuli. Osaa sanoa ruoan jälkeen kiitti! ja tietää että ruokaa seuraa pasti(lli). Tietää, että omassa polvessa on mustelma ja pipi, huomaa kun joku kaatu ja osaa luetella perheenjäsenet: äiti, isi, maito.

Että kyllä vaan.
Paljon hauskempaa on taaperon kanssa.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Pingviinejä kaksivuotiaalle

Idun lajitoveri täytti männäkuussa kaksi vuotta. Sairaalaretkestäni johtuen lahjonta hiukan viivästyi, mutta viime viikolla saimme paketin lopulta matkaan. Muovailuvahaleivontasetin oheen neuloin pingviinilapaset ja askartelin vähän tylsähkön kortin.

Lapasten neulonta aiheutti hiukan tuskaa koon suhteen, mutta päättelin, ettei vastaanottajalla voi olla hehtaarikouraa koska Idullakaan ei ole. Lopputulos sopii ilmeisesti kuin hansikas käteen. Heh heh. Pingviinien virkkaus oli yllättävän hauskaa ja niistä tulikin aika veikeät.

Lapasten ohje.
Pingviinien ohje.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Pieni kerholainen

Itu on aloittanut päivähoidollisen taipaleensa.
Hän käy kolmesti viikossa kolmen tunnin ajan kerhossa, mikä tarkoittaa, että minulla on valtavasti vapaa-aikaa. Olen edelleen sokissa, joten en osaa vielä kertoa miten aion kaiken tämän ajan käyttää.

Näihin tällaisiin elämän suuriin virstanpylväisiin kai kuuluu perinteenä hoitopaikan portinpielessä ensimmäisenä päivänä kyynelehtivä äiti-ihminen, mutta minähän olin koko ensimmäisen kerhoviikon ajan miellyttävästi lääkittynä sairaalassa jänöruttoni kanssa. Supernannymme pappa olikin se, joka käytännössä hoiti kerhon aloituksen ja istuskeli siellä Idun seurana. Ja ilmeisesti vähän toisten lasten kiipeilypuunakin.

Toiselle kerhoviikolle minäkin pääsin sitten mukaan ja silloin alkoi Ituakin hiukan harmittaa. Sitkeästi oli pieni ihminen taistellut kyyneltymistä vastaan lähtöni jälkeen ja loppuviikosta tulikin jo ihan iso parku kun piti erota. Eroharmitus tuntui jatkuvan myös kolmannelle viikolle. Eikä se erityisen mukavalta tuntunutkaan jättää murheellista pientä olentoa yksin kylmään kerhomaailmaan kerhotädin lämpimään syliin.

Hankalinta eron hetkissä taitaa olla se, ettei oikein itsekään tiedä miten pitäisi toimia. Pitäisikö jättää parkuva taapero kylmästi taakseen vai odotella murheen laantumista ja lähteä sitten? Kyllä tähänkin pitäisi joku opaskirja olla!

Tai ehkä opaskirjana saa toimia ystävän tekstiviesti:
"Se on feikkiä kato... Itu uskottelee sulle ettei viihdy jotta potisit huonoa omaatuntoa. Itku lakkaa heti kun suljet oven." Selitys on sen verran järkeenkäypä, että pakkohan siihen on uskoa. Etenkin kun kerhon vetäjät ovat vakuutelleet samaa; hetki parutaan ja sitten taas mennään.