tiistai 1. syyskuuta 2015

Pieni kerholainen

Itu on aloittanut päivähoidollisen taipaleensa.
Hän käy kolmesti viikossa kolmen tunnin ajan kerhossa, mikä tarkoittaa, että minulla on valtavasti vapaa-aikaa. Olen edelleen sokissa, joten en osaa vielä kertoa miten aion kaiken tämän ajan käyttää.

Näihin tällaisiin elämän suuriin virstanpylväisiin kai kuuluu perinteenä hoitopaikan portinpielessä ensimmäisenä päivänä kyynelehtivä äiti-ihminen, mutta minähän olin koko ensimmäisen kerhoviikon ajan miellyttävästi lääkittynä sairaalassa jänöruttoni kanssa. Supernannymme pappa olikin se, joka käytännössä hoiti kerhon aloituksen ja istuskeli siellä Idun seurana. Ja ilmeisesti vähän toisten lasten kiipeilypuunakin.

Toiselle kerhoviikolle minäkin pääsin sitten mukaan ja silloin alkoi Ituakin hiukan harmittaa. Sitkeästi oli pieni ihminen taistellut kyyneltymistä vastaan lähtöni jälkeen ja loppuviikosta tulikin jo ihan iso parku kun piti erota. Eroharmitus tuntui jatkuvan myös kolmannelle viikolle. Eikä se erityisen mukavalta tuntunutkaan jättää murheellista pientä olentoa yksin kylmään kerhomaailmaan kerhotädin lämpimään syliin.

Hankalinta eron hetkissä taitaa olla se, ettei oikein itsekään tiedä miten pitäisi toimia. Pitäisikö jättää parkuva taapero kylmästi taakseen vai odotella murheen laantumista ja lähteä sitten? Kyllä tähänkin pitäisi joku opaskirja olla!

Tai ehkä opaskirjana saa toimia ystävän tekstiviesti:
"Se on feikkiä kato... Itu uskottelee sulle ettei viihdy jotta potisit huonoa omaatuntoa. Itku lakkaa heti kun suljet oven." Selitys on sen verran järkeenkäypä, että pakkohan siihen on uskoa. Etenkin kun kerhon vetäjät ovat vakuutelleet samaa; hetki parutaan ja sitten taas mennään.

6 kommenttia:

  1. Voi apua, miten tämä ihminen voi olla jo niin iso, että menee kerhoon?! Tarhatäti neuvoo että halit, suukot ja reippaat heipat vaikka kuinka tekisi pahaa. Tilanteen pitkittäminen vain pahentaa asiaa. Itku tosiaan varmasti loppuu heti, kun äiti poistuu paikalta. Äidit on sellasia, että ne aina häiritsee vähän kaikkea :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kyllä käsitä miten se kasvaa tommosta vauhtia...
      Äidit ja isit häiritsee juu kovasti. Kiitos tarhatädille tsempistä, näillä opeilla mennään! :)

      Poista
  2. Entisenä erityislasten kerhotätinä suosittelen vaan jättämään kyynelehtivän jälkikasvun kerhotätien hellään huomaan. Pienellä hämäyksellä suurin osa lapsista lopettaa itkemisen, esim. "mennään vilkuttamaan äidille/isälle/jollekinmuulle ikkunasta" Mutta helppohan se on sanoa kun ei itsellä lapsia ole :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloinhan sitä just tietää parhaiten kun ei omia lapsia oo. :D
      Itukin on onneksi hyvin lyhytmuistinen, että tuo hämääminen jollain muulla onnistuu yleensä asiassa kuin asiassa hyvin.

      Poista
  3. Joo näin neuvoisin lastentarhanopen ominaisuudessa minäkin. Lapsen tunteet huiomioiden, mutta kuitenkin itse reippaana (ulkoisesti). Saa nähdä, miten joskus sitten käytännössä! Ulvon varmaan itkua heti portilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu näin on menty ja näkyy toimivan. Tänään kuulin itsekin kuinka parku loppui heti kun olin mennyt kulman taa. :) Ja hirmu reipas on Itu kerhossa ollut, niin kuin varmasti Bonbonkin sitten kun aika ikuisuuden päästä koittaa. :)

      Poista

Sana on vapaa.